United States or Mongolia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja ihmehintä kaikist' ihmehistä luojan laulun oli taikavoima, joka luontoon kätki kummat kielet, tuhatkielen laulun kanteloisen, soinnut kauniit sekä soraäänet, joiss' on luonnon suuri sävelistö, luonnon kaikkivoipa, luojan aina soipa, suuri, mahtava, rikas, ankara, surunvieno sekä huolen hellä kaikkisuuden iki-kanteloinen.
avaja korvas sanallein, ja kuule: Pistoiass' ensin 'Mustat' murtuu, sitten Firenze uuden kansan saa ja tavat. Mars Magra-laaksosta on tuova tulen, mi peittyy pilveen pimeään, ja myrskyn kohisten, käyden tuiman pyörretuulen, Picenon kentällä on soipa sota; se tuli silloin pilvest' iskee, sattuu jokaiseen 'Valkeaan' sen vaaja tuima. Tään tuskaksesi kertonut ma olen.» Viideskolmatta laulu
En mä iloitse, en sure, huokaa; mutta metsän tummuus mulle tuokaa, puunto pilven, johon päivä hukkuu, siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu, tuoksut vanamon ja varjot veen; niistä sydämeni laulun teen. Sulle laulan neiti, kesäheinä, sydämeni suuri hiljaisuus, uskontoni, soipa säveleinä, tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
Se on iki soipa niin kauan kuin Suomi on suuri ja voipa, niin kauan kuin syntymä- maan sydän kaikuu, ja Suomessa suuruus ja ja rakkaus raikuu. Turun tulevan Suomalaisen Yliopiston kunniaksi kirjoitettu.
Siks ympäri tuomaripöydän tuon lyö kansa nyt kädet liittoon kuin kilpilinna taas ehjeynyt, ja seisova aalloissa aikojen vuon pyhä on se paas, väkivalta min kaas, mut oikeus pystytti taas. Niin on Väinön laulun taika kuin on Suomen myrsky-aika, jylhä niinkuin jyske korven, soipa niinkuin kutsu torven, viepä luota lehdon, viidan virransuille vainon, riidan.
En sitä vaihtaisi kuninkaan linnaan, en keisarin kruunuun. Kieleni helkkyvä, hellä ja soipa, kirkas ja sorea suomenkiel'! voitko sa jällehen ankara olla, urhojen kieli, aattehen urhojen, miettehen miesten? Voitko sa olla tappara tarmon, kahleitten murtaja, kansasi kostaja Väinämön kalpa kannella tyynen, talvisen taivaan? Peljätty Pohjolan peikkojen kesken!
Hän salaisuuden voi kätkeä. NIILO. Olkoon niin. HANNA. Tahdotteko, että saatan hänet tänne? MAUNO. Tee se, mun lapseni. Neito, sä mun kasvinsisareni, soipa äänes tässä kiusan leikissä lempeästi kuin paimenen heleä huuhellus karjan korvissa kaikuu, koska uhkaa sitä metsän raateleva peto. Mitä hekumaa havaitsee mieleni?
Ja poikki hän hakkaa käärmeen pään; mut myrkkyään kyy ehti jo kyllin valaa: uron eessä nyt nainen on suloinen, uros huomaa sen, hän naista jo lempii salaa, hänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo, joit' tarjoo tuo sydän hällä ja pää jo palaa. Ja nainen virkkavi naurusuin: »Minun nimeni soipa on Phryne.
Ma muistan ja se muisto nyt mun murtaa kuvanne hyvän, rakkaan, isällisen, kun eloss' ennen opetitte mulle inehmon kulun kuolemattomuuteen. Ma kuinka teitä tuosta kiitän, soipa on kieleltäin, niin kauan kuin ma elän. Mut mitä elämästäin ennustatte, kirjoitan, kätken naista varten, joka sen selittää, jos hänen luokseen saavun.
TOUKOLAINEN. Sitä en tiedä. JUHANI. Sano kidastasi! TOUKOLAINEN. Minä en tiedä. JUHANI. No, no, kyllähän siitä aina tiedon saan. Mutta vie minulta terveisiä Kissalan Aapelille ja sano hänelle, että koska hänen kohtaan, niin soipa hänen kurkkunsa vielä kileämmin kuin äsken hänen klaneettinsa. Mene nyt; sillä minun läsnäoloni ei ole sinulle juuri terveellistä. Ole mököttelemättä kostosta.