Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 15. heinäkuuta 2025
Tosin hänen kätensä eivät olleet niin pienet kuin Svean... Mutta Falkista tuntui elämä runottomalta; alakuloinen syksy oli saapunut, lehdet olivat tosin punaisia ja loistavan keltaisia, mutta satoi, satoi, ja Laurista oli ikävää, niinkuin harmaina päivinä täällä pohjolassa ainakin. Eikä hänellä ollut rahaa eikä seuraa. Hän lähentyi hiljaa tytön tuttavaksi ja ilostui hiukan.
Syksy sortaa seutujamme, Kukkanurmet kuihduttaa, Verhot riisuu vaaroiltamme, Laaksoin lemmen lauhduttaa. Myrsky riehuu raivosasti, Aallot vyöryin ankarasti Rannikoille roiskuaa. Pois on luonnon laulukunta Lämpömaihin lentänyt, Taivas synkkä luopi lunta, Talvi saapi voiton nyt; Vaan kun uusi kevät koittaa, Talvelta se vallan voittaa, Het' on luonto herännyt,
Siitä alkaen Genoveeva asui todellisen erakon tavalla erämaassa. Talvi kului, tuli kevät ja kesä ja niitten jäljestä taas syksy ja talvi ilman mitään erikoisia tapauksia.
Nyt kului koko kesä niin hauskasti, ettei sitä köyhillä sanoilla kuvata voi. Aamusta iltaan olin mirrin kanssa pihalla. Meidän yhteisestä elämästämme tulisi kokonainen kirja. Niin rikasta ja vaihtelevaa se oli. Mutta sitte tuli syksy ja syksyllä syntyi minulle pieni sisar, jolle annettiin nimeksi Miina. Siihen asti kuin sisar minulle syntyi oli äiti minun omani.
Siihen tullaan. Oli viime syksy. Jää oli tarpeeksi kiiltävää, mutta ei tarpeeksi vahva. Mutta tytöt tahtoivat olla aika urhollisia, niinkuin usein tapahtuu, ja riensivät miehissä iltahämärällä luistamaan.
»Niin sinun kauttasi minä huomasin että syksykin voi olla kaunis, jopa paljoa kauniimpi kuin kevät, sillä syksy on viileämpi, tyynempi ja hiljaisempi. Ja silloin vasta minä ymmärsin mikä elämän kauniiksi tekee ja mitä ihminen etsii.» Tyttö oli hivuutunut maahan hänen eteensä ja istui nyt käsivarsiaan hänen polviinsa nojaten ja häntä silmiin katsellen: »Puhu vielä siitä samasta!
Mä kaukoa vieläkin tähtäilen Läpi ilmojen yön halavain, Hymy katkera jäätyvi huulillein, Ilosoitto se kaikuvi vain Viel' syksy on saapuva teillekin Kun "kostoa!" kuulette viimeinkin. Mä kalman henkenä huuhuillen Sitte hautojen reunoja käyn, Ja rintanne joutuvat poltteesen, "Voi!" huudatte, armo ei näy Mä ristien viitahan vaan katoan, Taas paikalla ilkkumahan palajan. Eräälle arvostelijalle.
Työ siellä minua miellyttäisi suuresti.» »Onnellinen sinä», huokasi Eevi, »sinulla on elämä edessäsi. Toisin on minun. Syksy on tullut keskellä kesää. Mitä syksyltä toivoa?» »No, mutta Eevi, kuinka voit niin sanoa? Onhan sinulla miehesi.» »On, mutta virka vaatii suurimman osan Heikin aikaa. Se on hänellä aina pääasiana. Papin vaimon täytyy semmoiseen tyytyä.»
Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin, ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään toipunut. Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja häpeätä. VII Luku. Kaarlolaisten jäähyväiset. Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin.
Niin lietona lehtojen helke soi, niin vienoja viestejä tuuloset toi ja perhonen silkkisiipi yli kaislojen karkeloi. Mut joutui syksy ja synkät säät, sai kylmät ilmat ja tuulispäät ja halla se maahan hiipi, tuli pakkaset, tuiskut ja jäät. Yli talven kaislat ne murheissaan lumipäisinä rannalla seisoi vaan ja kun vinkui talvinen tuuli, he kuiskivat muistojaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät