United States or Cayman Islands ? Vote for the TOP Country of the Week !
Silloin sinkuu iskut julmat, Lyönnit rajunmoiset: Puhkoo pedon otsakulmat, Verihinsä sulloo, sortaa, Maahan murtaa Urhokkaan Korven kuulun valtiaan. Miks ei kuulu riemun raiku, Miks ei kaiku Kajahtele vuoresta? Voittoparv' on synkkä aivan, Lailla taivaan, Jok' on pilvivaipassa. Siit' on päivä pilvessänsä, Poikaparvi murheissaan: Urhon alku, ystävänsä, Tainnoksiss' on haavoistaan.
Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan, Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu, Ja onnen kanssa vaara karttuu Ja riemun tie vie syämmen-polttohon, Ei aikaakaan, niin valmis romani on. Niin pitäis näytelmääkin näyttää. Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä! Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa, Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Vihdoinkin Crévecoeur astui sisään, ja heti lennätti herttua hänelle vastaan kiireisen kysymyksensä: »Mitä uutta Lüttich'istä ja Brabant'ista, herra kreivi? Sanoma sinun tulostasi, Crévecoeur, on karkoittanut riemun meidän pitopöydästämme toivonpa kuitenkin, että sinun todellinen tulosi on palauttava sen meille jälleen.»
Niin korpea kuin vainioita Luut isäin peitti, veri noita Kostutti kallis kaikkia. Vakaana niinkuin vuoren seinä Kansamme puolsi maatansa; Ei huikennellut niinkuin heinä, Säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa Hyljätty, halp' on tavoiltansa Maan kalliin ostanut se on! Muun riemun jos ken ryöstäis multa.
Kun kaikki ruokavarat olivat jaetut, pieni tilkka rommia kaadettu jokaisen kuppiin sekä koko leiri oli yleisen riemun vallassa ja tummat haamut joukoissa vilkkaasti keskustelivat siitä kangastavasta ravitsemisesta, jota vieraanvaraiset tulet parhaillaan valmistivat, meni Stanley telttiinsä Uledin, Kasheesheen ja telttipoikien mukana.
Pyhään joukkoon ruhtinaansa ympärillä Nousi ilon, riemun kohina Kuni tuulen tulles kultasessa viidas. Iloitsivat kaikki, sali aava soi, Tuossa lapsi-enkel istuhimen juurel Käsiänsä paukutteli iloissaan. Mutta ulkoa taas yöseen aukolt kuului Kirous ja kiljuminen kamala, Koska vihoissansa pimeyden henget Pakenivat leirihinsä takasin.
Miks en kaatunut, kuss' urhot kaatuivat, niin useat, juhlahetkiään kun vietti Suomen joukot uljahat, konsa päilyi päivät onnen, kunniamme kirkkaimman, päivät Siikajoen, Salmen, Alavuden, Lapuan? Ei ois ollut pohjan hyihin pakko taivaltaa mun taas, nähdä, kuinka riemun kohta kolkko epätoivo kaas, tiennyt tuhanten en veljein surkeasti jäävän ois jäille Tornion ja jätteet Kainuull' annettavan pois.
Nämät kohta kuin kotkat niskaani, sidoit minun, ja riemun metelillä, sillä luulivatpa käsittäneensä kalliin aarteen, kyyditit he minun kotiin. Tässä seison nyt ja kiitän kyydin edestä! Sinä veitikka! JAANA. Isäni, olkaat terve-tullut! KRISTO. Terve tuloa. Ja tulittepa otolliseen aikaan. Oi onnen hetki! Tässä on siis Jaanan isä, tytön oikea naittaja. Lautamies, käykäät puhemiehekseni.
Periä sai hän varakkaan setänsä tuhannet ja palasi taas Helsinkiin, nuoruutensa kaupunkiin. Avosylin kohtasivat häntä siellä nuoruuden ystävät ja heidän seurassaan kuukausia kului riemun remussa. Sormustettu nimetön sormi ei vaan löytänyt ystäväänsä. Synkistyi siitä taasen Yölenius, kamalasti synkistyi.
Noinpa se hänkin istui ja muisteli mennyttä aikaa, muisteli kyynelsilmin myös eräst' ystävätänsä, joka oli läsnä ja poikanakin tasannut hänen kanssaan riemun ja huolen, kumpaisessakin korvaamatonna.