Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. kesäkuuta 2025
Ellei hän vain olisi ollut tuon kirotun vuorineuvoksen palveluksessa... Ja samalla jysähti Johanneksen aivoihin, että vapaaherra Carp tietysti oli myöskin matkustanut tänne tapaamaan vuorineuvos Rabbingia. Saanut sähkösanoman, totellut taikasanaa. Aivan kuin Topi, aivan kuin kuvanveistäjä Muttila tai tukkukauppias Oikarinen. Kaikki, kaikki he olivat samanlaisia!
Ei keneltäkään, saati sitten naiselta, jota oli rakastanut, kaikkein vähimmän kuolleelta tai kuolleista heräävältä. Mutta jos hän nyt äkkiä tulisi tuolta? Onneksi hän ei tullut. Muttila sieltä vain tuli hopeinen matkapikari kädessään. Liisa lähettää terveisiä, hän sanoi. Hänkin on hiukan pahoinvoipa. Saapas tästä, saapas-matti! Liisa! Se oli siis sittenkin hän.
Vieras mies hän oli. He kaksi, hän ja Liisa, hehän kaksi tunsivat toisensa. Mutta miksi oli Liisa mennyt naimisiin oudon miehen kanssa? Sitä oli tuiki vaikea todeksi ajatella. Liisa ja Muttila! Muttila ja hänen Liisansa! Johan hevostenkin täytyi nauraa mokomalle avioliitolle. Olisi Liisa voinut ennakolta ilmoittaa edes!
Minä en suostunut, vastasi Johannes ylpeästi. Sinä? Muttila näytti hetkisen vieläkin ällistyneemmältä! Sitten hän äkkiä näytti ymmärtävän ja sipristi viekkaasti silmiään. Tehän olettekin sivili-avioliitossa, virkahti hän. Muistan kuulleeni. Niin, vastasi Johannes, oivaltamatta vielä tätä uutta ilmettä hänen kasvoillaan. Lontoossa menimme. Mutta Suomessa se ei merkitse mitään? Ei.
Juuri samaa kysyin minäkin Muttilalta. Mutta hän vain hymyili ja vihelteli... Kas vaan sitä Muttilaa! Hän uskalsi vihellellä tosiaan! Muttila oli usein nähnyt Johanneksen ja rouva Rabbingin yhdessä ulkona. Olikohan hän joka kerta mahtanut hänet Liisalle ilmi-antaa? Johannes olisi hyvin mielellään tahtonut tiedon tuosta.
Kuin se sinun kaverisi, jatkoi Muttila, huuhtoen ruokansa alas aimo kulauksella. Myödä isänmaataan? Hyi, saakeli! Leikkisä mies tämä Muttila, selitti Jyrkkä, joka oli nopeasti saavuttanut tavallisen tasapainonsa. Hän myö vain sieluaan. Ja sentään hän aikoo elämänsä halki hirttämättömänä konnana kävellä. Nyt oli Muttilan vuoro ällistyä. Sieluaan?
Johannes ja Liisa kävivät häntä siellä silloin tällöin katsomassa. Aluksi ei Liisa tahtonut tulla mukaan. Mutta kun Johanneskin mielellään soi, että Liisalla oli jotakin seuraa ja hänelle itselleen oli tullut todellinen tarve seurustella myöskin muiden ihmisten kanssa, hän sai Liisan sittenkin, vaikka vastahakoisesti, suostumaan. Muttila olikin mitä hauskin isäntä.
Topi ei ollut ollut yhtä viisas, vaan tuonut heti esille saksankielen taitonsa, joka osottautui erinomaiseksi. Hän sai sentähden ylläpitää keskustelua kaikkien kolmen puolesta. Muttila oli jäänyt aivan ilman. Mutta hän lohduttausi samppanjalla ja jalkakurtiisilla. Tytöt tahtoivat riisua Oikarisen palttoon, mutta hän ei sallinut sitä. Ei edes sikaria hän suostunut suustaan ottamaan.
Oliko tuokin nähnyt ehkä, että hän jutteli kuolleen kanssa? Eivätkö hänen kätensäkin olleet jääkylmät? Ja eikö ollutkin ilmassa kalman ja käärinliinojen hajua? Kuoleman? hän toisti toisen kerran. Sanoitko, kuoleman? Niin sanoin, naurahti Muttila hiukan väkinäisesti. Sehän oli vain semmoinen sanantapa. En minä sillä mitään sen pahempaa tarkoittanut. Et pahempaa?
Sitä ei tule ikinä tapahtumaan. He alkoivat kiivastua jälleen. Siksi he katsoivat kumpikin parhaaksi vaieta hetkisen ja vetää pitkän sauhun sikaristaan. Mistä sinä matkustat? kysyi Muttila kotvasen kuluttua aivan toisella, välinpitämättömällä äänellä. Münchenistä, vastasi Johannes. Olemme viivähtäneet kuukauden päivät siellä. Niinkö? vilkastui Muttila. Mutta sieltähän minäkin tulen.
Päivän Sana
Muut Etsivät