Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
Jälleen aivan rehellisessä omanvoitonpyynnin tarkoituksessa, nauroi Muttila. Ymmärräthän, että siinä voi piillä tilaus. Tilaus! Sitäkö se olikin vain! Johannes huoahti helpotuksesta. Siitä hän todellakin voisi joskus ohimennen mainita rouva Rabbingille. Ja sulkea minut suosioon, huomautti Muttila, oikaisten liivejään.
Ei vanhaa nenästä vedetä. Lihavahko, keski-ikäinen nais-ihminen tuli mielevänä kysymään, mitä herrat suvaitsivat. Muttila katsoi tiedustavasti Oikariseen. Sano sille, käski Oikarinen, että mie en juo muuta kuin pommeria. Sano, että tuopi pullon miestä päälle! Emännän kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli tilauksen. Ja muuta? kysyi hän merkitsevästi. Tietää se sen sanomattakin, virkahti Oikarinen.
Hänen ei kauankaan tarvinnut tehdä sitä, ennen kuin hän keksi muodon vaistomaiselle, mutta kuitenkin päivänkirkkaalle aistimukselleen. Aistillinen hymy se oli ollut. Sitäkin aistillisempi, kun se oli ikäänkuin hillittynä, häpeiltävänä poreena vasten Liisan omaa tahtoa pinnalle ilmestynyt. Muttila vaikutti siis Liisaan heti ensi hetkestä aistillisesti. Se oli hyvä tietää Johanneksen.
Minä nousen hieman käytävään polttelemaan. Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi. Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut. No, päivää! tervehti Muttila leveästi.
Kuitenkin oli Johannes kuullut niin monta kertaa Liisan omasta suusta, miten kiitollinen tämä muka oli siitä, että Johannes ei ollut lähestynyt häntä samalla tapaa kuin muut! Mutta sehän saattoi olla vain teeskentelyä tai itsepetosta. Muttila näytti ottavan Liisan sellaisena kuin hän oli. Tuon miehen asiantuntevaa silmää ei ainakaan liika ihannoiminen ja jumaloiminen sumentanut.
Hän lausui viimeiset sanat tavallista painokkaammin. Muuten ilmoitti Muttila täydellisesti halveksivansa Berliniä ja koko saksalaista kansanluonnetta. Mitä ihmisiä! Mitä rakennuksia! Mitkä museot, mitkä hirvittävät kuvapatsaat! Ei siun pidä niin puhua, ojensi Oikarinen häntä. Sie et ymmärrä Berliniä. Berlini on ahväärikaupunki ja sie et ymmärrä ahvääriä.
Parisissa, kolme vuotta sitten, eräässä yökahvilassa. Kenen kanssa? kysyi Muttila mielenkiinnolla. Tarkoitan, kenen kanssa minä muka siellä olin? Erään suomalaisen naisen kanssa, hymyili Liisa. Arvattavasti teidän morsiamenne? Arvattavasti, nauroi Muttila, koska hän kerran oli minun kerallani. Mutta kuinka en minä nähnyt teitä? Me olimme siellä Johanneksen kanssa, sanoi Liisa.
Kauemmin ei Muttila varmaankaan olisi katsonut kenenkään naisen voivan hyvettään säilyttää, jos vain kullalla lastattu aasi olisi voinut sen yli kohota. Jospa hänelläkin, Muttilalla, olisi ollut rahaa, paljon rahaa! Jospa hänelläkin olisi ollut varaa noin matkustella ja henttunsa kanssa vuosikausia maailmaa kierrellä. Kyllä hänkin siinä tapauksessa olisi luvannut olla yhtä paljon rakastettu.
En tahdo kieltää, ettei silmäni joskus olisi siirtynyt sinnepäin. Ja vaikutuksesi? Että ikinaisellinen on ruvennut minua päivä päivältä yhä enemmän miellyttämään, nauroi Muttila. Johannes nauroi mukana. Mutta hän ajoi koko ajan kiinteästi omaa päähänpistoaan. Enpä tiedä, hän sanoi kuin keveimmällä kapakkaleikillä, tokko uskallan lähettää ollenkaan Liisaa sinun matkaasi.
Hän tulee heti alas. Muttila katsoi häneen ja veti suupielensä ymmärtäväiseen hymyyn. Minua sinun ei ole tarvis kaihtaa, sanoi hän. Minä vaikenen kuin muuri. Mistä? kysyi Johannes. Tästä sinun suhteestasi tietysti, selitti Muttila. Oh! Sen saavat kyllä kaikki tietää! Ja taitavat tietääkin, koska se on jo kolme vuotta kestänyt. Johannes hujautti ilmaa huolimattomasti kädellään.
Päivän Sana
Muut Etsivät