Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. kesäkuuta 2025
Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta? Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä. Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi ehdotuksesta. Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila.
Enkä minä vielä liian hutikassa ole. Tuttavat olivat jääneet Victoria-kahvilaan odottamaan. Keitä he ovat? kysyi Johannes. Samaa matkaseuraa, josta jo toissapäivänä mainitsin sinulle. Kauppias Oikarinen, tiedäthän, tuo suuri tukkukauppias Itä-Suomesta ja kuvanveistäjä Toivo Muttila. Hauskoja miehiä! Kyllä sinä heidän kanssaan toimeen tulet.
Valetta se on, virkkoi hän päätään nyökäyttäen, sillä eihän tällä Muttilalla ole koskaan sielua ollutkaan. Kaikki nauroivat, Muttilakin. Ja tunsivat heti tulleensa paljon lähemmä toisiaan. Kukapa tässä maailmassa ei möisi sieluaan, irvisteli Muttila. Mutta on niin pieni kysyntä sillä tavaralla. Eikä taida kaikkien kelvata kaupaksikaan, vahvisti Johannes. Mattila oli nyt kokonaan sovitettu.
Muttila ojensi neulan huoaten takaisin Johannekselle. Niin kalliita ei taiteilijan kannata ostaa, hän sanoi. Eikä kukaan anna meille lahjaksi sellaisia. Itsellään hänellä oli päällään monta jalokiveä. Johannes huomautti niistä ja virkahti: No, sinullahan ei ainakaan liene syytä taiteilijan elin-ehtoja moittia. Onhan sinun käynyt hyvin maailmassa. Kyllä, myönsi Muttila.
Sanokaa hänelle, että käyn päivällisen jälkeen häntä tervehtimässä. Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi samalla käyntikortin hänelle. Muttila! Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa. Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen.
Johannes tunsi punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän. Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila. Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran, että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin palveluksessa. Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa silmäystä.
Muttila nousi heti ja tuli vastaan häntä tervehtimään. Istun täällä kahden suomalaisen tuttavan kanssa, hän sanoi. Sinäkin tunnet heidät. Niinkö? virkahti Johannes välinpitämättömästi. He ovat sinua kyselleet. Te olitte eilen tulleet vastakkain tiellä Boulognen metsään. Se on totta. Minä muistelen jotakin sellaista tapahtuneen. Minä opastin heidät tänne, sanoi Muttila.
Liisa ei vain näyttänyt huomaavan mitään taikka ei tahtonut huomata mitään. Hyvästi, sanoi hän, nyykäyttäen päätään aivan iloisena ja tyytyväisenä Muttilalle. Sinä tapaat tuolla puistossa meidät. Muttila ei vastannut mitään. Liisa veti Johanneksen kuin leikillään ja puoliväkisin ovesta ulos.
Eikä hän samassa silmänräpäyksessä voinut olla vertaamatta omaa hiljaista, yksinäistä, hiukan turvatonta olentoaan tuohon yleismaailmallisen matkustelijan mielikuvaan, jonka Muttila nähtävästi ensi hetkestä oli hotellin väkeen istuttanut. Epäilemättä hän ei vaikuttanut yhtä edullisesti.
Hänen kasvonsa paistoivat kuin aurinko. Ja koko hänen olennostaan säteili sellainen onni ja tyytyväisyys, ettei Johannes kesken murheellista mielialaansa voinut mitenkään olla suutaan hymyyn vetämättä. Vai kuului! Ja kuinka sinä sen sait todistetuksi? Siinäpä se juuri ilmeni minun nerokkaisuuteni, riemuitsi Muttila. Arvatkaa! Mahdotonta sitä oli arvata.
Päivän Sana
Muut Etsivät