Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. kesäkuuta 2025
Minulla on ollut liian paljon työtä, sanoi hän, voidakseni heihin tarpeellista huomiota kiinnittää. Tiedäthän, nuo kaksi tilausta, kaksi muotokuvaa... Ja sitäpaitsi Liisan kuva, pisti Johannes väliin. Niin, huokasi Muttila. Minä olen ollut liian kauan ilman naista. Tunnen, että terveyteni jo nyt on kärsinyt siitä. No, katsellut sinä heitä kuitenkin lienet? uteli Johannes. Kyllä, hymyili Muttila.
Johanneksen täytyi hänen uteliaisuuttaan tyydyttääkseen irroittaa neula kravatistaan ja näyttää se hänelle. Muttila tarkasteli joka puolelta jalokiveä. Vilkaisi sitten Johannekseen ja kysyi sitten ikäänkuin sivumennen, mitä tämä oli maksanut siitä. Kaksituhatta, vastasi Johannes. Frangia? Niin, enpähän puntaakaan, hymyili Johannes. Muuten on se lahja vaimoltani.
Tuollainen kala on pyydettävä taidolla. Miten paljon mahtoi olla totta tuossakaan hänen äskeisessä puheessaan, että hän ei muka koske vaimonsa varallisuuteen? Tuskin mitään! Muttila jäi kaikissa tapauksissa sangen epäilevälle kannalle tuon seikan suhteen. Mutta koska toinen kerran väitti kivenkovaan asian olevan niin kuin hän sanoi, täytyi tietysti olla häntä uskovinaan.
Hän ei ehtinyt suuttua edes, kun Muttila jatkoi jo samaan äänilajiin: Tarkoitan, sinulla taitaa olla vispilänkaupat käymässä vähän niinkuin toisella taholla? Minä en ymmärrä, yritti Johannes. Aivan kuin tahdot, sanoi Muttila hyväntahtoisesti. Pidä vain salaisuutenasi! Sinä erehdyt, erehdyt kokonaan! väitti Johannes innokkaasti. Ei minulla ole mitään salaisuuksia. Ehkä ei, hymyili Muttila.
Samalla hän muisti, että Liisa olikin vuosi pari sitten lakannut kokonaan hänelle kirjoittamasta. Nähtävästi samoihin aikoihin, jolloin hän oli mennyt naimisiin. Naimisiin Muttilan kanssa! Kuinka hullua! Kuinka äärettömän, määrättömän mielipuolista, typerää ja naurettavaa! Miksi? Sitä ei Johannes suinkaan olisi voinut itselleenkään selittää. Mitä saattoi Muttila tietää hänestä? Ei mitään!
Auraa sitävastoin ei ollut vielä ollenkaan väsyttänyt, ja kun tämä oli viimeinen ilta Parisissa ja kun Muttila oli ollut niin ystävällinen... Johannes oli heti huomannut, että heidän välillään oli jotakin. Mutta hän oli suonut sen heille mielellään, puristanut vain heidän kättään ystävällisesti ja istunut toiseen pöytään Liisan kanssa. Liisa oli ollut heille tuiki tuntematon.
Mutta hän ei pitänyt sitä niin vaarallisena. Joskus oli Liisa saapunut hänen luokseen itkettynein silmin. Kun Muttila oli kysynyt syytä siihen, oli Liisa vastannut vain, että hänellä oli suruja. Arvaa sen, ajatteli Muttila. Hän oli jälleen samana päivänä nähnyt Johanneksen kadulla rouva Rabbingin kanssa. Poika pettää rakastajatartaan, ajatteli hän sitten.
Samalla oli Johannes huomaavinaan, että Muttila tarkasteli Liisan ruumiinmuotoja tuolla arvostelevalla, asiantuntevalla silmäyksellä, joka oli taiteilijoille niin tavallinen, mutta ei aivan mieluinen niille, jotka joutuvat sen esineiksi. Myöskin Liisaan se näytti vaikuttavan varsin epämiellyttävästi.
Hän kiitti ja pyysi anteeksi Muttilalta. Häntä oli ruvennut vain äkkiä niin kummasti huimaamaan. Se on sydän, se on sydän, selitti Muttila isällisesti. Sydän ja matkarasitus. Kuulepas, minä luulen, että lasi konjakkia tekisi hyvää sinulle. Mahdollista kyllä, myönsi Johannes hajamielisesti. Minä haen. Minun vaimollani on pieni pullo matkalaukussaan.
Toinen heistä ilmoitti, että hänen täytyi nyt mennä esiintymään. Pieni laulu vaan, hän sanoi. Minä tulen heti takaisin. Mutta Oikarinen ei päästänyt häntä. Ei sinun nyt sovi mennä, huomautti hän. Sano hänelle, Muttila, että mie annan viismarkkasen emännälle. Emäntä tuli, sai lasinsa ja viismarkkasensa. Vilkutti silmää tytöille, tytöt hänelle, ja lopuksi he kaikki iskivät silmää Oikariselle.
Päivän Sana
Muut Etsivät