Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. kesäkuuta 2025
Ja yhä useammin tapasi Johannes itsensä kuvittelemassa, millaista olisi elää yhdessä rouva Rabbingin kera, rakentaa koti hänen kanssaan ja viettää hiljaista, porvarillista elämää. He olivat nykyään jo joka päivä yksissä. Sillä aikaa seurustelivat Liisa ja Muttila keskenään. Johannes ei tiennyt oikein, kärsikö hän siitä syvemmin vai nautti.
Muttila ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme. Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain molemmat Oikarisen hotellin ovelle. Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen.
Minä tilasin toisen samanlaisen kotletin ja pakotin hovimestarin seisomaan vieressäni ja katsomaan, tulisiko sen mukana myös perunoita. Tuliko? Tietysti tuli. Ja silloin minä olin voittanut! Mutta uusi kotletti? Siitä sinun täytyi kuitenkin maksaa? hymyili Johannes. Maksoin mielellänikin, sanoi Muttila. Mutta pääasia oli, että sain todistetuksi olevani oikeassa.
Toiselta puolen sai hän täten enemmän ulkonaista ja sisäistä vapautta jatkaakseen omaa seurusteluaan rouva Rabbingin kanssa, toiselta puolen hänestä tuntui tuskalliselta ajatella, että joitakin hänelle outoja sielunsäikeitä kenties kutoutui noiden kahden välille hänen poissa-ollessaan. Muttila oli ruvennut Liisaa vähin erin ja ikäänkuin leikillään saveen muovailemaan.
Jos Muttila oli katsonut asiakseen ilmoittaa Liisalle, mitä hän tiesi Johanneksesta ja rouva Rabbingista, silloin hän ei varmaan oikeilla poluilla liikkunut. Silloin täytyi hänellä olla omat itsekkäät tarkoitusperänsä. Ja silloinhan oli asia selvä. Johannes ei ainakaan tahtonut heidän tiellään olla. Myöskin Muttila oli huomannut jotakin tulleen Liisan ja Johanneksen väliin.
Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden ulkopuolelle. Naisen?... Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen kielellä kuuluu rakastajattareni. Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt sen naisen joskus.
Aika kuluu kuin siivillä. Ja jouluksi minun täytyy olla välttämättömästi kotona. Tuo sana lennähytti erään aatteen Johanneksen aivojen läpi. Jouluksi! hän toisti itsekseen hajamielisesti. Niin, jouluksi, sanoi Muttila. Aiotko sinäkin ehkä kotiin? Minä? Johannes säpsähti. Mitä hän tiesi vielä joulustaan? Viettäisikö hän sen siellä tai täällä? Yksin vai...?
Täytyi oudonkin nähdä jo päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään. Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja saa tunnustusta? Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, minä menestyn ja minä saan tunnustusta. Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes. Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti.
Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika tehdä häneltä jotakin tilausta. Johannes hämmästyi. Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!
Sehän rupesi olemaan jo liian mystillistä. Oliko tuo mies todellakin joka paikassa läsnä-oleva? Liikkuiko hän kuin jumalan henki vetten yllä? Muttila oli tietysti myös saanut sähkösanoman? hymähti Johannes. Vai onko vuorineuvos ehkä jo saapunut Berliniin? Topi ei vastannut. Johannes katsoi häneen ja huomasi nyt vasta, kuinka kalmankalpea hän oli.
Päivän Sana
Muut Etsivät