United States or Zambia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Paimenet, jotka kulkivat tien vieressä, soittivat torviansa, ja Junno tahtoi heitä kuunnella; hänen mieleensä muistuivat muinaiset ajat, lapsuuden suruttomat päivät. Hän kuuli myös metsän humun, kirkkaat kyyneleet virtailivat hänen silmistänsä, ja hän huudahti: »Oi suloinen Suomi, mun syntymämaani!
Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän ikävöimisensä.
Sä mailla varjojen väikkyilet, Sä mi eloa lemmit ennen, Manan rantoja aaveena astelet, Elon tienoillen aatoksen mennen. Se kaivaten liitää luo Helokoin, se taas sulle suo Ajat riemun-rikkahat muinaiset. Nää ruususet laskemme valkeat Sun sielusi kodille kylmenneelle; Ne muinoin viestejä virkkoivat.
He tiesivät, milloin kotkat olivat tulleet tänä vuonna, mistä ne olivat mitäkin siepanneet kynsiinsä ja kuka viimeksi oli koettanut ylös kiivetä. Nuorukaiset harjoittelivat ihan lapsesta asti kallioille ja puihin kapuamista, voittelua ja muuta voimainponnistusta, kerran päästäkseen ylös repimään pesää, niinkuin ne muinaiset veljekset.
»Sua runous viehtää, nuori mies, ja muistot muinaiset, mun jutelmistain kukaties sa kerran laulelet; työ musta silloin julki tuo, mut miehen nimi yöhön luo. »Suvusta vait! Ei tulla saa se samaan tuomioon. Ei muita, yksin rikkojaa häpeä kohdatkoon. Maanpetturi on suvuton, vaill' isää, poikaa, juurta on.
Noin ne ennen eukot tiesi, Muisti muinaiset eläjät: "Elköhön emo tytärtä, Elköhön sinä ikänä, Tuiksensa tuuvitelko, Varoiksensa vaapotelko; Ei tule emon tukia, Eikä vanhemman varoa Tuki mieron turmioille, Vara mieron vaahtisuille. Kielsi vanha Väinämöinen, Epäsi suvannon sulho, Tytöstä emon tukia, Vanhan äitinsä varoa." Kun tytär hyvä tulisi.
Kuut kulkee, vuodet vaipuu ja vuosikymmenet, jää jälelle vain kaipuu ja muistot muinaiset. Yks mull' on kaunis muisto: kaupunki, linna sen, ja linnan luona puisto niin vanhanaikainen. Ja koulutie ja katu monelle ikävä minulle laulun latu, tie tiedon hilpeä. Mut ettei ikävälle sen muiston sävel soi, nyt siitä kiitos hälle, ken koulun hengen loi.
Hän muisti vielä muinaiset laulut, asetti kanteleen polvelleen ja soitteli sillä iltojen kuluksi, lapsilauman kuunnellessa ympärillä. Ja tytöt oppivat ensiksi ja sitten oppivat pojatkin, ja he veivät sen kaikkialle karkeloihinsa ja keinumäelle ja tyynille ulapoille lempeinä kesäiltoina.
Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo, pauhaavan
Mutta sen vaahto oli niin heleän valkea ja sen väri niin viattoman sininen, ettei sen suuttumusta osannut todeksi ottaa. Olihan se vain kuin keikaileva kaunis tyttö, joka on vihastuvinaan, mutta jonka vihaa ei kukaan usko. Kuinka hyvin ymmärsin nyt nuo muinaiset runoniekat, jotka täyttivät meren nereiideillä ja ilman sefiireillä tai mitä kaikkia ne ovat nuo vanhojen iloiset haltijattaret!