Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 8. heinäkuuta 2025
Sekin oli ollut joskus riidan-aihe heidän välillään, sitten Johannekselle pitkän, kalvavan kaunan syy. Nyt he eivät riidelleet enää. Nyt ei Johannekselle olisi enää pälähtänyt päähänkään tuntea kaunaa tuota vierasta naista kohtaan, joka istui hänen vierellään, jonka kosketuksen hän tunsi, mutta joka oli hänestä sielullisesti niin kaukana kuin on taivas maasta erotettu.
Jolloin he elivät tätä armainta, tätä autuaallisinta lakkaamattoman kosketuksen hekkumaa. Tätä täydellisen, sora-äänettömän sopusoinnun mieli-alaa, jossa ei ollut aikaa eikä paikkaa ja jossa kaikki ihmisyyden rajat tuntuivat ratkeavan. Tänään heillä oli ollut koko päivän tuollainen yhtämittainen, sydänpäiväinen hyvä hetki. He eivät itsekään tienneet, mistä se oli tullut.
Joku toteaa äkisti, ettei hän olekaan yksin taivaan alla. Joku toinen huomaa suudelmasta tai kyyneleestä, että »kaiken parhaan ja pyhän alkulähde, maailman kaikkeudesta aina Jumalaan asti, on kätkettynä kaukotahtisen yön tuolla puolen». Kolmas on ilossaan ja onnettomuudessaan havainnut jumalallisen käden kosketuksen; joku taas on tajunnut, että kuolleet ovat oikeassa.
Emäntä lähti saattamaan ja ennenkuin Toini ennätti nähdä mitään, oli neiti Toll polvillaan vuoteen ääressä. Toini vetäytyi hiljaa pois. Hän seisoi yksin portailla, nojautuneena kaidetta vasten, kun tunsi kepeän kosketuksen. Eilert Olsen seisoi hänen vieressään. Te täällä? Tulin teidän jälessänne kuultuani lähdöstänne. Toinin silmissä näytti hetkeksi kaikki mustenevan.
Korviin oli sattuvinaan ääniä, joitten alkuperää ei tarkoin tuntenut, ei erottanut mitä ne olivat, ei tietänyt mistä tulivat. Joskus oli tuntevinaan keväisen kosketuksen samalla kun korva kokotti ilmassa väriseviä omituisia ääniä.
Aivan hänen silmäinsä edessä loisti suuri tähti, joka oli kuin värisevä valopisara avaruudessa. Kauan silmäili hän sitä; muuan virsi lapsuusajalta muistui hänen mieleensä, ja hän toisti sen itsekseen puoliääneen. Sitten antoi hän katseensa kiitää yli taivaankannen, missä miljoonat kiinto- ja kiertotähdet ja tähtisumut kutoivat häikäisevän ihania, valoisia kuviaan. Hänen mielessään heräsi ijäisyydentunne, tuon suuren, mahtavan, käsittämättömän ijäisyyden, jonka huimaavassa syvyydessä heijastuu jumalanajatusten majesteettisuus, ja se karkotti tuskan tuoman lamauksen, jossa hän niin kauan oli kitunut. Hänen katseensa lenti tähdestä toiseen, hänen mielikuvituksensa laajeni, heikoista valousvista tuli etäisiä, salaperäisiä maailmoja, aurinkokuntia, jotka äärettömyydessä kiersivät toisiaan. Ijäisyys ... hänen ajatuksensa sekaantui, hän pelästyi, aivan kuin olisi hän äkkiä tuntenut aavekäden kosketuksen... Mitä hän aikoi? Mennä yksin tuota kauheaa äärettömyyttä kohti ... heittäytyä, kadota kuin atoomi avaruuteen? Jumala Häntähän Ester ei tuntenut missä oli Hän, kuka Hän oli, mikä noista myriaadeista maailmoista oli Hänen asuntonsa?
Eikä mikään mahti maailmassa voi enää minua pelastaa. Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan. Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme. Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan. Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan.
Kun me muodostamme käsitteet, leikkaamme ja kiteytämme niihin määrätyn osan, eliminoimalla kaikki, mitä emme ole kiteyttäneet. Käsite ilmaisee aina: »Tämä asia eikä mitään muuta». Meidän käsitteissämme liike sulkee pois levon; pelkkä läheisyys kosketuksen; poissaolo läsnäolon; moninaisuus ykseyden; relatiivisuus riippumattomuuden j.n.e. loppumattomiin.
Miten kaunis hän oli vedessä ruusunpunaisine ihoineen, kimallellen auringon paistessa. Ja miten kiltti hän sitten oli, sillä ihme oli nähdä hänen vaikenevan äkkiä ja olevan autuaallisen tyytyväinen heti, kun tunsi hyväilevän, haalean veden kosketuksen. Ei koskaan ollut kelläkään vanhemmilla ollut sellaista aarretta.
Joskus, kun Johanneksen puhetulva oli tauonnut ja hän oli jäänyt ankarassa, henkeä-salpaavassa jännityksessään vastausta odottamaan, hän oli vastauksen asemasta tuntenut vain heikon, vienon, kuin henkisen kosketuksen kädessään. Ja hän oli puhunut jälleen. Hän oli kuvannut muinaiset muistonsa ja toiveensa, riemunsa ja sydänjuuria jäytävän ikävöimisensä.
Päivän Sana
Muut Etsivät