United States or Rwanda ? Vote for the TOP Country of the Week !
Eikä mikään mahti maailmassa voi enää minua pelastaa. Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan. Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme. Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan. Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan.
Herra jesta! kuului syvä, täyteläinen naisääni ovelta samassa soinnahtavan. Mikä ei käy? Miksi ei käy? Johannes ei jouda innoissaan edes katsomaan, kuka tulija on. Sehän on selvä! huudahtaa hän kiivaasti nousten ylös ja lyöden kädenselällä paperiinsa. Kansa kuolee nälkään. Jo nyt jaetaan täällä maita omin luvin ja poltetaan herraskartanoita.
Kuuluihan sieltä aivan selvään iloisia, heleitä lasten-ääniä. Ei tee mitään, kuuli hän sitten kirkkaan, hiukan kovan nais-äänen soinnahtavan. Me tulemme kuitenkin sisälle. Meillä on kyllä aikaa odottaa. Kylmät väreet kävivät pitkin Antin selkäpiitä. Olihan se Elnan, hänen entisen vaimonsa ääni! Ja siinä tapauksessa nuo lapset ... niidenhän täytyi olla hänen omiaan...!
Keltaiset lehdet lentelivät hänen edessään, jäätynyt maa kapsahteli hänen jalkojensa alla. Puhalsi raikas tuuli Langelinjeltä. Sekin tuntui omituisella tavalla auttavan hänen sielunsa nykyistä seijastumista ja avartumista. Näin eräänä aamuna puistonpolkuja astuskellessaan hän kuuli äkkiä kirkkaan, täyteläisen nais-äänen vierellään soinnahtavan. Tohtori Tamminen! Te täällä Köpenhaminassa?
»Sellainen nainen pitäisi sinullakin olla», kuuli hän ukon kimeän, intohimoisen äänen soinnahtavan. Pitkä, komea, pystyrinta! Silloin tietäisi muka Johanneskin jotakin elämästä. Silloin voisi hänkin sanoa sanansa naisten rakkaudesta. Johanneksen aivot täyttyivät jälleen houkuttavilla, hekumallisilla kuvilla, joita hän turhaan koetti torjua mielestään. Pah, eihän se ollut hänen nais-ihanteensa!
Mutta samalla hän kuuli jälleen rouva Rabbingin viisaan ja lempeän äänen korvissaan soinnahtavan: Minä tiedän. Minä tiedän kaikki. Minäkin luulen, että se on ollut itsepetosta. Mikä? kysyi Johannes säikähtyneenä. Suhteesi tuon naisen kanssa. Sillä ethän sinä muuten olisi kärsinyt niin paljon. Sinä tiedät siitä? Olen koko ajan tiennyt siitä. Ja kuitenkin antanut anteeksi minulle?
Me yhdymme edelliseen puhujaan, kuului kirkas ääni hunnun takaa jälleen soinnahtavan. Pajalan herra kumarsi äänettömänä. Hänellä ei näkynyt enää omaa tahtoa olevankaan. Bon! Siinä tapauksessa komennan minä: koko käännös, suoraan eteenpäin, mars! Hän pysähtyi vasta paraatioven ulkopuolella. Rouva Sinikka ja Pajalan herra menivät edellä, hän ja Paavo Kontio seurasivat heidän jäljessään.
Jos katsoinkin rikkoneeni jotakin elämän-arvoa vastaan, oli minulla aina mahdollisuus kohottaa sen sijalle toinen kahta korkeampi, jonka valossa tekoni oli täysin hyväksyttävä ja joka suorastaan vaati minua niin menettelemään. Tälle yhdelle ei vaan löytynyt mitään. Se oli synti kaikkia elämän-arvoja vastaan. Siis rakkaus? kuulen jälleen uteliaan kysymyksen ilmassa soinnahtavan.
Siksi ... siksi, että minä rakastan teitä! pääsi vihdoin Johanneksen huulilta. Samalla pimeni kaikki hänen silmissään. Hän tempasi rouva Rabbingin molemmat kädet omiinsa ja suuteli niitä tulisesti, toista ja toista vuorotellen. Mutta hän kuuli korvissaan soinnahtavan: Sehän ei ole mikään syy. Taikka oikeammin, se syy puhuu minun puolestani. Te tarkoitatte...?
Hän osasi siis sitäkin! Hän taisi siis, jos tahtoi, myöskin hillitä intohimonsa. Olla viisas ja varovainen, ajatella eteenpäin, ei aina vain tämän tuokion vivussa keikkua. Tuo tieto teki hänet turvalliseksi. Johannes! kuului jälleen tyyni, täyteläinen nais-ääni soinnahtavan. Niin, armaani? Missä me olemme? Luulen, yhä edelleen Tyrolissa. Tulliasema ei ole ollut vielä.