United States or Saint Pierre and Miquelon ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oikeastaan en ole kirjeenvaihdossa muitten kun oppilaitteni kanssa, mutta jos Te kirjoitatte, tulee se olemaan ystävän käden ojennusta. Ja ystävän kättä ojennan iloiten. Kiitos! Hän ojensi kätensä, sulki Toinin käden omaansa ja puristi sitä hetken.
Minun piti saada lukea ja antaa teille ja Toini tarttui paperikääröön, joka penkiltä oli vierähtänyt maahan. Hänen kätensä vapisi. Minä en voi lukea ottakaa se. Rouva Hägg kuivasi kyyneleitään. Olen jo itkenyt täällä ison aikaa ehkä hän on herännyt. Hän voitti silmänräpäyksessä liikutuksensa, painoi vain kiireisesti Toinin kättä ja kääntyi sitte menemään melkein juoksujalkaa sairaan luokse.
Sitte selveni hänelle että se oli jokellusta, paimenpoikien iloista jokellusta, josta hän usein oli kuullut kerrottavan, mutta jota nyt itse ensi kertaa joutui kuulemaan. Ja tuolla ne itse jokeltajatkin keinuivat toinen toisella, toinen toisella puolen tietä, vuoroin vastaten toisen lauluun. Toinin mieleen tulivat Suomen kesäillat, karjan kotiin paluu, lehmisavut ja valoisan valoisa Pohjolan yö.
Rouva Hägg oli kertonut kerrottavansa niin äkkiä ja avomielisesti, että Toini tunsi tarvitsevansa vähän aikaa tointuakseen. Rouva Hägg pelkäsi ehkä vastaväitteitä. Sentähden hän sanaakaan sanomatta avasi portin, pyöräytti Toinin yhtäkkiä portista sisään ja kääntyi samassa itse kotiinpäin. Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran ja nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Muistakaa, mitä pyysin.
He ottivat osaa ensi päivien suureen huoleen, mutta saivat myöskin nähdä sen onnen, jota koko neiti Tollin olento säteili, hänen tultuaan vakuutetuksi siitä, että hänen sulhasensa oli jäävä elämään. Kaikki muu oli arvotonta sen suuren ja sanomattoman rinnalla. Hän tarvitsee minua. Minä saan ja voin auttaa. Neiti Toll kiersi kätensä Toinin kaulaan ja suuteli.
Hän on niin kovin odottanut Teitä, mutta eipä nyt tule tänne sisälle, ei vaikka mikä. Mennään vain! Toini nousi. Rouva Hägg työnsi kiireimmän kautta tarjottimen keittiön pöydälle, loi pikaisen silmäyksen ovenpielessä riippuvaan peiliin ja kiiruhti sitte vähän viekas ja samalla voiton varma hymy huulillaan Toinin jäljessä.
Kaikki se hilpeys, ilo ja elinvoima, joka Toinissa kauan oli ollut lamassa, puhkesi silloin esiin vastustamattoman voimakkaana. Ja ilo teki Eilert Olsenille hyvää. Vaikka hän itse oli saanut tuon ilon puhkeamaan, tuntui se, kun se Toinin silmistä häntä vastaan säteili, joltain uudelta, ulkoapäin tulevalta, joka häntä auttoi ja rikastutti.
Juhannusaatto tulee aina olemaan minullekin erityinen merkkipäivä, sillä tiedättekö, orpanani Nummi ja minä olemme tänään menneet kihloihin.» »Toivotan teille sydämmestäni onnea ja siunausta! Olen ennustanut Nummi herralle onnellista kotielämää, ja nyt olen varsin vakuutettu siitä, että meidän pikku Ilma teidän kotinne herttaiseksi luo, sillä Toinin tytär sen tehtävänsä kyllä ymmärtää » »Toini!
Mutta tuolla toisellakin väitteellä on perustuksensa, sen tiedän, sillä minä olen joutunut tekemisiin sen kanssa. Te, kysäisi Eilert Olsen. Toinin katse kääntyi taas häneen tuskasta terävänä ja sanat puhkesivat esiin kuin vuosikausien ahdistus niissä olisi purkautunut.
Sitte hän jatkoi hiljaisella tavallaan: Eivätköhän ihmiset yleensä useammin voisi ojentaa ystävän kättä toisilleen, jos vain olisivat yksinkertaisempia ja rehellisempiä. Toinin täytyi hymyillä. Miten Teidän laistanne! Yksinkertaisempia ja rehellisempiä! Ja itse olette kuitenkin umpimielinen erakko. Onko umpimielisyys sitte samaa kuin jonkinmoinen moninkertaisuus? Hänkin hymyili.