United States or China ? Vote for the TOP Country of the Week !
Te saitte tietoja kotoanne, kysyi Olsen, äänessään omituinen, arka varovaisuus, jonka Toinin korva huomasi nyt, kun hän tiesi kaikki. Niin sain. Luulen, että minun pian on lähdettävä. Eihän vain mitkään ikävyydet Ei ei, on vain aika lähteä. Olenhan jo voimistunut. Kantamaan osaanne elämän taakasta. Hän sanoi sen kirkas, rohkaiseva hymy huulillaan, sanoi sen niin tukea tarjoavan hellästi.
Ja ylinnä hehkuivat lumihuiput kuin mahtavat taivasta kohden leimahtelevat liekit. Ilta oli pukenut luonnon loistavaan juhlapukuun. Vasta kun hehku alkoi hälvetä, kun hohde häipyi ja varjot tummenivat, kääntyivät Toini ja Eilert Olsen hitaasti kotiinpäin. Täällä tulevat pohjoismaalaisemme, huudahti kimeällä äänellä vanha wieniläinen Toinin ja Eilert Olsenin lähestyessä.
Toinin mieleen johtui eräs kohta päiväkirjasta, jota hän vain vilkaisemalla oli silmäillyt. Siinä oli Eero viitannut siihen, mistä he olivat keskustelleet yhdessä kävellessään. Kristus on se lämmin virta, joka voimakkaana kulkee läpi elämän jäämeren niin sinä sanoit. Saattaa olla. Kuuluuhan se kauniilta. Mutta en minä ainakaan ole tullut kosketuksiin sen virran kanssa.
Hän puristi Toinin kättä niin voimakkaasti, että Toinilta oli päästä huudahdus ja katsoi samalla rukoilevan rukoilevasti silmiin. Kun te vain opitte heitä rakastamaan, sitte käy kaikki kuin itsestään. Ja rakastamaan opitte, kunhan tahdotte tutustua. Toini ei kohta vastannut. Hän oli aivan ymmällä.
Jospa se kävisikin yhdellä tavalla, silloinhan tuo naisen tärkeä tehtävä olisi helposti opittu!» »Entäs Toinin lapset?» kysyi Nummi. »Eivätkö ne ollenkaan huutaneet?» »Kyllä maar», vastasi mummo, »vaan kun tohina lastenkamarissa nousi korkeammillensa, silloin Toini riensi joukkoon ja puhui kauniin sadun, jota lapset istuivat ääneti kuuntelemaan.
Hän kulki lattialla edestakaisin käsiään väännellen. Kun Toini palasi, seisoi neiti Toll jo ovessa odottamassa häntä. Oli kuin hänen katseensa olisi tahtonut imeä vastauksen Toinin huulilta. Toini pudisti päätään. He eivät tietäneet. Ulkomaalaiseksi vain oli sanottu. Se on hän, se on hän. Neiti Toll heittäytyi vuoteelleen ja tyrehdyttävä itku puistatti häntä. Toini antoi hänen itkeä.
Toinin kädet kiertyivät samassa tädin kaulaan ja poski painui poskea vastaan. Täti rakas, kaikki on hyvin, kunhan ymmärrät ja
Neiti Toll puristi Toinin kättä. Sydänsuru on sellainen sairas lapsi. Sitä ei voi toiselle uskoa vaikka se näännyttää. Mutta kun tulee sellainen, joka ojentaa ymmärtämyksensä kädet sille sairaalle, silloin. Olen teille niin kiitollinen, sanoi Toini hiljaa. Olen aina Hän ei lopettanut lausettaan. Se olisi taas vienyt siihen, josta ei saanut puhua.
Ettekö te nyt kaipaa hiljaisuutta, yksinäisyyttä, ettekö ole tehnyt sitä kertaakaan? Te ette hiljaisuutta häiritse. Minä olen kuin yksin, rikkaampana vain. Yksin ja kuitenkin kaksin, välähti Toinin mielessä ajatus. Mitä se tiesi? Eikö sitä kaikkein suurinta, sitä että tunsi: minä olen löytänyt oman olemukseni täydennyksen, oman olentoni ehjäksi tekijän? Mutta jos se sitä tiesi?
Rouva Hutzin toisella puolella istui kookas, ruskeatukkainen, sinisilmäinen herra. Hän tuli myöhemmin kuin toiset pöytään, sentähden hän jäi esittelemättä. Aterian aikana hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen henkevät kasvonsa ja kaunis, korkea otsansa herättivät Toinin huomiota. Aterian päättyessä Toini oli selvillä siitä, ettei hänen tarvinnut katua tänne joutumistaan.