United States or Finland ? Vote for the TOP Country of the Week !
He kulkivat metsäpolkua pitkin alas alppijärvelle ja seurasivat sitte tietä, joka kiersi järven rantaa. Matkalla kääntyi puhe Sveitsin, Norjan ja Suomen luontoon. Sama ero, mikä jo ensi iltana oli Toinin silmään pistänyt näkyi johtuneen Olseninkin mieleen. Tämä luonto on suurenmoista kuin meidänkin, sanoi hän, mutta se on niin paljoa iloisempaa.
Ja samalla vaivasi selittämätön, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden herättämä pahantuntemus. Pihaportti narahti Toinin avatessa sitä. Karviaismarjapensaiden takaa juoksi pieni poika esiin.
Elämä kysyy aina voimia sisäistä, hiljaisuudessa kypsynyttä voimaa. Eilert Olsen järjesti kiireisesti Toinin tavarat junan laudakolle. Sitte he lähtivät vaunun edustalle. Oli jo soitettu kahdesti. Toini seisoi vaunun portailla. Hän kumartui eteenpäin. Samassa soitettiin kolmas kerta. Minä en tunne tietä, jota lähdette kulkemaan, mutta äitinne siunaava katse seuraa teitä. Kiitoksia!
Joose maisteri, joka ensiksi sai kuppinsa tyhjäksi, sanoi hymyillen mummolle: »Niin, nyt minä saan kiittää sekä teestä että kertomuksesta. Tahdonpa myöskin myöntää, että vanha on aina viisain, ja halusta kyllä ottaisin Toinin tapaisen naisen vaimokseni mutta mistäpä semmoisen löydän?» »Siitä saatte itse huolta pitää», vastasi mummo.
Tuo keskustelu painui silloin Toinin mieleen oikeastaan vain sentähden, että hän oli ylpeä aina kun äiti puheli hänen kanssaan ihan kuin yhden ikäiselle toverille. Mutta myöhemmin hän oli elämää katsellessaan usein kysynyt itseltään, eikö äiti tässäkin suhteessa ollut rehellisempi, selvänäköisempi ja korkeammalle tähtäävä kuin muut. Miten suuriarvoista oli saada muistella sellaista äitiä!
Hän seisoi pihalla, puhellen matkapukuun puetun nuoren, solakan naisen kanssa. Vieras seisoi selin tuleviin, mutta wieniläisen huudahdus sai hänet äkkiä kääntymään, ja samassa leimahti helakka puna hänen kasvoilleen. Te täällä. Se sanottiin melkein änkyttämällä. Toinin katse karkasi vieraasta Eilert Olseniin, joka kumartaen tervehti.
»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon hyvää. Kertokaa hänestä vielä.» »Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on heidän onnensa.
Uskoa se ei oikeastaan ollut, mutta toivoa kuitenkin. Kun sitte ymmärsin, etten pitkällekään päässyt sen muiston varassa, koetin uskoa tulevaisuuteeni uskomalla, että tiemme pian taas yhtyisivät. Nyt, tänä pitkänä arestipäivänäni kysyn itseltäni: vieläköhän ne koskaan käyvät yhteen? Ja löydänköhän silloin sinut sellaisena kuin sinua nyt muistan ja ajattelen? Toinin katse sumeni kyyneliin.
Uusi toivo, uusi uskallus oli siirtynyt niitten sijalle. Mutta tämän vapautumistunteen rinnalle oli kohonnut toinen, vastakkainen, mieltä ahdistava tunne, jolle Toinin oli vaikea löytää nimeä. Osanotto, myötätunto, miten kylmän kalseita nuo käsitteet olivat sen rinnalla, mitä hän tunsi!
Oli ilta, kun he saapuivat Ruotsin rannikolle. Aava meri kimalteli tyynenä kuin kuvastin. Lännen rantaan laski aurinko, valaen kultakimmellystään yli kirkkaan pinnan. Tiemme eroavat nyt. Eilert Olsen tarttui Toinin matkalaukkuun, kantaakseen sen rautatievaunuun. Eivätkä kuitenkaan eroa, lisäsi hän hiljaa. Toini ei voinut vastata.