United States or Peru ? Vote for the TOP Country of the Week !
Surumielistä kaihoa heijastaa sen syvä silmä. Se kertoo kovan, järkkymättömän kohtalon saartavasta syleilystä. Toinista tuntui kuin sanojen takaa olisi soinnahtanut ahdistetun sydämen suuri tuska. Hän loi pikaisen tutkivan katseen tohtori Olseniin, mutta tämän kasvot olivat tyynet ja kirkkaat.
Erilaiset mielipiteet, luonteet ja katsantokannat vilahtivat esiin itsessään jokapäiväisen keskustelun takaa niin vilkkaasti ja vaihtelevasti, että Toinista tuntui kuin hän olisi pöydässäkin saanut osakseen jotain elämän rikkaudesta, saanut siitä kappaleen, jonka sai viedä muassaan suuren luonnon hiljaisuuteen, missä kaikki vaikutukset syventyivät, selvenivät ja kirkastuivat.
Se sanottiin tyynesti ja iloisesti, melkein lämpimästi, mutta joka sana tuntui Toinista kuin pystytetyltä merkkipylväältä: tässä kulkee raja, tämän yli et saa astua. Miksi? Se kysymys toi tuskaa tullessaan. Mutta tuo tuskallinen tunne häädettiin pois. Mitä siitä, jos olikin oloja, jotka olivat eristettyjä, jos oli sellaista, jota ei ystävä saanut ystävälleen antaa.
Sillä aikaa Toini alkoi kirjettä Eilert Olsenille. Hän oli vielä kirjoittamassa, kun täti kutsui. Hänellä oli asiaa. Tahtoi puhua pian, kun oli niin väsynyt. Toinista täti näytti huolestuttavan heikolta. Sentähden hän ehdotti puhelun siirtämistä huomiseen. Ei, ei, nyt se on sanottava. Rouva Hagert puhui katkonaisesti ja lyhyeen. Sinä tiedät, minkälaista meillä ennen oli yhdessä niin hyvää.
Ja samalla se kuitenkin kylmänä ja vaanivana seurasi Toinia kuin kysyen: mitä teet sinä minulle, joka sinua ja parastasi aina olen ajatellut? Kun kaipaus ja raskaat kotiolot ahdistivat, tuntui Toinista helpoitukselta ajatella, että edes tien toisella puolella oli ihmisiä, jotka, joskin olivat melkein vieraita, kuitenkin iloitsivat hänen kotiintulostaan.
Händelin »Largo» kaikui hartaana, voimakkaana. Sitä seurasi vilkas, leikkisä kappale kaiketi unkarilainen täynnä sekä tulta että kaihomielistä tunnetta. Toinista tuntui kuin viulunsoittaja ei olisi voinut riistäytyä irti »Largon» vakavasta hartaudesta. Hän tuntui olevan etäällä noista iloisen vallattomista sävelistä. Säestys joutui yhtenään etualalle.
»Miten Toinin kävi?» kysyi Aino. »Minä siitä tytöstä toivon paljon hyvää. Kertokaa hänestä vielä.» »Toinista!» sanoi mummo, ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat, kun hän lausui: »Niin, mitenkä muuten kuin hyvin. Toini oli niitä hempeitä, herttaisia naisia, jotka harvoin itseänsä muistavat; muitten onni on heidän onnensa.
Ainoastaan pari kertaa hän lähestyi toisia. Elina oli kertonut hänelle jotain Toinista, jonka johdosta hän tunsi tarvetta saada kiittää. Te olitte poikani ystävä. Hän lähestyi Toinia. En, niin, ei, ette saa kiittää. Se pisti kuin puukon kärki. En minä kiitoksia ansaitse. Päinvastoin, lisäsi hän itsekseen. Samassa kutsui Elina häntä, ja huoahtaen helpoituksesta kiiruhti hän pois.
Toini kertoi asuneensa ainoastaan kahdessa paikassa, lapsuutensa kodissa ja siinä, missä nyt asui. Muuttoa lukuun ottamatta, oli hän tuskin ensinkään matkustellut. En minä voi uskoa. Toinista rupesi tuntumaan pahalta. Hyvänen aika, miten kummallinen sinä olet, nuhteli rouva Hägg. Enhän minä koskaan ole nähnyt sinua tuollaisena. Toini tarkasti silläaikaa muistinsa kätköjä.