Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 20. toukokuuta 2025
Ei Herra heitä johtoansa Vaikk' armoleipään myrkkyänsä Nuo sotkevi. El' ehtoollista sä nautitse, Kaikk' valituksesi hillitse, Last' usko vaan. Jonk' Jumal' armost' on antava Viel' langan kuoleman katkaista Pois kokonaan. Sä murra leipäsi maistamatta; Vesikin jätä nauttimatta, Ol' varova. Viel' kärsi päivä muutama, Niin oot, jos Herra on salliva, Taas vapaana."
Maanpetturill' ei olla saa, ei juurt', ei last', ei vanhempaa. Vain virka: kalpa kavala tukena Suomenmaan, häväistys, kammo, kuolema, kirous, patto vaan niin nimi kurjan olkohon, se keveämpi kuulla on. Kaikk' ota haudan synkeys ja tuskat elämän, tee niistä hälle nimitys: surua vähemmän se tuo, kuin mihin tahran löi se mies, ken Sveanlinnan möi.» D
Ifrån Kajana vandrade jag ut i förhoppning att kunna fullborda hela resan utan att behöfva falla Herr Doctorn till last med någon vidare begäran om penningar, men nu ser jag, att jag icke lär kunna slå mig ut, utan att göra det, så ogerna jag än skulle vilja det.
Mä veljeäni niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän näet aina tyynnä kestää kohtalonsa; mut ansiotaan palkita ei koskaan. Mun sisareni onko onnellinen, tuo kaunis nainen, sydän ylevä? Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle; mies häntä kunnioittaa hartaasti, mut ilo talossa ei silti asu. Mit' auttoi äitiämme viisaus ja laajat tiedot, jalomielisyys? Hän vieraan erheen silti välttää voiko?
Että hän oli etevä kielimies, tunsi kirjallisuutta ja taidetta, piirusteli, maalaili, harjoitti lainopillisia opintoja ja last not least rakasti seuraelämän monipuolisia huvituksia, tämä kaikki hänestä kyllä tiedettiin; mutta että hänessä piili yksi Ranskan etevimpiä kirjailijoita, se oli kaikille uutinen, joka vaikutti heihin melkein kuin salama pilvettömältä taivaalta.
Ihan ihmehen lapsi! Ainoa onnettomuus: kuuro kun on polonen!" Hurskahat naiset noin, ihastusta ja sääliä huutain, Kiertävät last' ihanaa, onneksi kuuro hän on. Mieltäni mun, miekkoisen, ei murhepilvet paina, Täytin vuotta kuusitoista viime helluntaina. Siit' on asti mieleni kuin hunajaa ja mettä, Tunnen toivot rinnassani, vaan en kyynelettä. Tuntisin jos kaipausta, siit' ei hiiskausta!
Voi äiti, yöhön pimeään hain kaatuneitten luota, en nähnyt kellään muotoa ma tuttavaista tuota. Nyt maailmassa viekkaassa en viihdy kauempaa, kun kuollehiss' ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.» Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan, jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan; maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen, last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Paljon kalliimpaa moni sai kadotettua surra, ainoist' aaluvataan tai veljeä, last' emon yhden, taukosi itkustaan, valituksestaan toki vihdoin; kestävän mielen soi näet Moirat inhimisille. Vaan jalon Hektorin tuo, hält' ensin riistäen hengen, kytkee vaunujen taa, hänt' ympäri ystävän kummun 51 laahaa ei suru vaimene siit', ei kunnia kostu.
Last' äiti heijaa polvillaan, Mut pieni kiihtyy itkussaan, Ei saa hän unt', ei rauhaa.
Käännyin rantalehtoon, Mökkihini, kehtoon, Kaikkialt' etsin last' ihanaa. Lasta, lohdutusta, Etsin, mökki musta Hautaan upposi silmissäni: Laps on poissa; meni Koko elämäni! Synkk' on hauta nyt mökkiseni. Vaivuin ... jälleen nousin, Juoksin minkä jousin. Juoksun' ei kauan kestänyt lie: Löysin lumenpäljen, Siinä jalan jäljen, Siit' oli surmaan lapseni tie!"
Päivän Sana
Muut Etsivät