United States or Mexico ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ei elo kauniimpaa suo näkyä, kuin ruhtinaan, mi taiten hallitsee, kuin maan, miss' ylpeät on alamaiset, kuin itseänsä kukin palvelis, kosk' oikeat on kaikki käskyt siellä. LEONORA. Oi milloin nähdä saanenkaan sen maan mä läheltä! ALFONSO. Kai toimiakses siellä: vain katsomaan ei tyydy Leonora! Se eikö hupaista ois, ystävätär, jos joskus suureen peliin puuttumaan myös hennot kätösenne saisimme?
Ei, vihata mun täytyy syvimmin täst' alkain tuota miestä mielessäni; ei mikään riistää voi mun haluani hänt' yhä huonommaksi ajatella. LEONORA. Jos miielialaas, kallis ystävä, et tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka voit vielä hoviin jäädä olemaan. Sen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä. TASSO. Oi, hyvin tiedän, armas ystävä, kuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.
Taas edessänne löydän kaiken, mitä jo kauan kaipasin ma. Teitä näyttää tekoni, toimintani tyydyttävän, ja näin saan täyden palkan murheistani, joit' antoi monet levottomat päivät tai vartavasten tuhlatut. Meill' on nyt, mitä tahdomme, ei kiistaa enää. LEONORA. Mä myös sua tervehdin, mut vihaisna. Sa tulet juuri, kun on lähtö mulla.
Hän tutustutti minut Leonora Kristine Ulfeldtiin ja antoi minulle hänen »Jammersminde» nimisen muistelmateoksensa luettavaksi. Entä hänen kuvauksensa Holbergistä, Ingemannista, Andersenista y. m. Viime mainittu oli oikeastaan ainoa, jonka minä ensi kerralla Tanskassa käydessäni oikein kunnollisesti tunsin.
LEONORA. Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen suo tyynen virkistyksen korvalle ja sydämelle säkeet runoilijan, jok' armaat, nuoret tunteet elämään virittää sielussamme lempein soinnuin. Maat laajat vallitsee sun ylhä henkes, mun aina mieluisinta viipyä on runouden saaren lehdikoissa. PRINSESSA. Se kaunis maa, on mulle kerrottu ja uskoteltu, parhaiten vain myrtin saa kasvamaan.
Sä tuskin kadehdit pään kaljun ympäriltä kultakehää kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan näet laaker-seppeleen, se enemmän on varmaan merkki tuskien kuin onnen. ANTONIO. Mua armas suusko tahtois opettaa maailmaa turhamaista halveksimaan? LEONORA. Sua minun ei lie tarvis opettaa jok' ansiolle suomaan arvonsa.
"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!" sanoi isäni taluttaen minut oven luokse.
PRINSESSA. Mua katsot hymyten, Eleonora, ja katsot itseäs ja hymyät. Suo tietää ystävättäres, mi sua noin arveluttaa sekä viehättää. LEONORA. Niin, ruhtinatar, mielihyvin nään mä, kuin meitä maalaiskorut kaunistaa. On elomme kuin paimentyttöjen ja puuhamme kuin noiden onnellisten. Me seppeleitä teemme.
Ei viha tahdo säästää, ystävyys ei saa; niin taistoin kasvaa nuorukainen ja pian tuntee mieheks itsensä. LEONORA. Siis hyväkseen teet vielä kaikki, herra, niinkuin jo paljon hälle tehnyt olet. On kyvyn kasvinehto hiljaisuus, mut elon myrskysäissä luonne varttuu.
Tääll' omin valloin nyt unelmoida voimme hetket pitkät me elävämme runon kulta-aikaa. Tää rakas Belriguardo! Iloisena tääll' elin monta nuoruuteni päivää, ja nuori vihannuus ja päivänpaiste sen tunteen uutena taas mulle tuo. LEONORA. Niin, uusi maailma meit' ympäröi! Puut iki-vihertävät varjossansa jo virkistystä suovat. Suihkulähteet taas raikkahasti soivat.