Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 27. heinäkuuta 2025
Kun ahdistukseen aivan Ma vaivun tuskissain, Mua auta alta vaivan Sun piinas tähden vain. Sa kilpen' ollos aina Ja turva kuollehen, Sun ristinkuvas paina Minulle mielehen. Sua sitten turvallisna Poveeni likistäin, Ma lausun onnellisna: On hyvä kuolla näin! Theklan kertomus. Wittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521. T:ri Luther on mennyt.
Hän muisti sen kerran, kun poikana heitti kivellä nimismiestä päätä kohti: Laupeas Jumala, kuinka polttivat nämä kuollehen sanat: "Jumala antakoon anteeks, lapsukaiseni", niinkuin palavat kekäleet hänen päänsä päällä. Kuinka paljo hän olis antanut jos vielä kerran nämä sanat olis saanut kuulla. Se nimi, jota hän oli ylenkatsonut, olis nyt ollut hänen suurin lohdutuksensa.
Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu Ja vaarat kaukoa vastailee Niin juhlallista, Niin murheellista Nyt virttä saattojoukkue veisailee, Ja äiti kuollehen vainaan Kääntyvi puolehen taivaan Ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.
Rupesi hän sitte itkemähän, Itki seitsemän vuorokautta. Seitsemän vuorokautta itkettyä Kuoli hän kaheksannella. Kuollut se sitte hauattihin Kuollehen morsiamen viereen. Siellä he lepeävät vierekkää, Heräävät taivaassa kerran; Va rallalla ra, va ralla ralla ra, Heräävät taivaassa kerran. Velisurmaaja.
Kun luulet ne kuollehen ainaiseks, nepä hetkisen uinuu vaan". Niin, hetken ne uinui, hetken vain, kunis, koito, mä yksin jäin: heti entistään yhä selvemmin sinut sieluni silmällä näin. Minä näin sinun istuvan vierellään, sulosuukkosi tunsin mä myös ja mun hellät ja lempeät syleilyt suli suojaten ympäri vyös.
Ja kellot kaikuu, kaikuu, kaikuu ja vaarat kaukoa vastailee niin juhlallista, niin murheellista nyt virttä saattojoukkue veisailee, ja äiti kuollehen vainaan kääntyvi puolehen taivaan ja lapsensa sielulle autuutta rukoilee.
Teki matkoa vähäisen, Jo tuli liki kotia, Kuuli koissa kolkettavan, Veräjillä veistettävän: »Mitä veistät, veljyeni, Lakutat, emoni lapsi, Vai veistät sotivenoa, Sotikantta kalkuttelet?» »En veistä sotivenoa, Sotalaivoa lakuta, Veistän kuollehen kotia, Katonehen kartanoa».
Hän uskoi jo viettelyäänen. Vaan Luoja, hän suuri on armossaan, Hän murheessa lohtua antaa. Tuo juuret jo saa sinihaudassaan, Sit' Ahti nyt helmassa kantaa. Ja nauraa se viettelyääntä. Ja valta kun väistyy talvelta, Kesä murtavi taas lumipeiton, Niin Ulpukka kasvaa lammella, Se on kuva kuollehen neidon. Ja nauraa se viettelyääntä.
Ja muistivat aikoja nuoruuden, noit' aikoja toivojen, riemujen ja ijäksi kuollehen luuli he luonnosta keväimen. Kevät taasen tuoksuja, toivoja toi, taas lintujen lauluja lehdot soi, taas lahdella sotkat soutaa ja perhoset karkeloi. Mut rannan kalpeat kaislat vaan ne hiljaa huojuvat huolissaan ja miettivät, miksihän joutaa koko luonto nyt riemuamaaan.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat, Vaan en oo kuollehen tavattavissa; Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa. HERRA. Hyvä! no jääköön hän sun valtahas! Tuo henki alkujuurestaan sä vietä, Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas Alimman hornakuilun tietä; Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten, Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen; Ei tunteen tyrsky siitä estä.
Päivän Sana
Muut Etsivät