Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 6. heinäkuuta 2025
Ennenkuin Näin loukkaan kunniaani omin suin Tai kielen' moisen tekee tarjon halvan, Sen pelkurin ma hampain rikki kalvan Ja paton kurjan syljen ivaten Häpeän paikkaan, Mowbrayn silmillen.
Kaksi leijonaa hyökkäsi äkkiä hänen kimppuunsa, kumpikin tavoittaen häntä saaliikseen... Hän huudahti ja heräsi: valkoisella kärpän-nahalla koristetut hansikkaat putosivat hänen povelleen. Isolden huutoon heräsi Tristankin, hypähtäen seisaalleen. Hän yritti tarttua miekkaansa, mutta saikin käteensä oudon kalvan, jonka hän sen kultakahvasta tunsi kuninkaan miekaksi.
Mut kauhu valtas Suomen miesten mielet, kun he huomas vaaran päältä tuimat tulen kielet, kauhu hiipi kalvan päihin, tunki miesten tarmoon, toiset pyrki pakohon ja toiset turvas armoon. Näinpä loppui taisto suuri, taisto Väinön taian, näinpä päättyi päivä armas, päivä Väinön aian. Eikä vielä sammununna ollut soihtu ruskon, kun jo Suomi Kupittaalla otti uuden uskon.
Kun tuuli kaukaa voittohuudot tuopi, vakaasti korkeuksiin silmän luopi mies kalvan, lause tää soi huuliltaan: »Työ tehty, voitto saatu on. Työ toinen jäi vielä. Nimi vapaauskoisen mull' on, sen arvokseni arvioinen: mies vapaa, vapaasti mä aattelen. Mut kunne konsaan aatokseni lähti, sa olit matkan pää, sen johtotähti, sa, jonka tahto ohjaa elämää.
Kalvan kalsketta ja valitushuutoja kaikui Pohjolassa, niin että ainoastaan harvat jaksoivat ajatella nykyhetkeä kauemmaksi. Mutta keskellä sitä levottomuuden ja hädän aikaa nousivat Gezeliukset kylvämään kuolematonta siementänsä. Monen kodin hyllyllä on vieläkin Gezeliusten aikainen raamattu, virsi- ja rukouskirja.
Jo silloin Väinön kansa ties, mit' tehdä miekallansa, ja voiman rinnassansa nyt uuden tunsi Suomen mies ja iski kalvan kahvaan ja raadannasta rahvaan jo soitti somer alla maan ja helkki kangashiekka, mut eipä kalpa nouse vaan, ei vääjä Väinön miekka, Ja kautta Suomen kaivattiin nyt miestä miekan päähän ja Auran rannat raivattiin ja Pohjan korvet porkattiin nyt aina Turjan jäähän.
Takoi miekan mieltä myöten, Kalvan kaikkien parahan, Jonka kullalla kuvasi, Hopealla huolitteli. Mitä nämä terästamineet ja ennen kaikkea tuo tuliteräinen miekka on, ei ole vaikea käsittää. Väinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon ase: selvä mielikuva odottavasta tehtävästä ja luja usko siihen.
Mieltäni se rohjentais! Sävelet ja äänet tuolta Kietoo vallan sydämmein! Kaikki voima rinnastani, Sulaa huoliks suloisiksi, Sulaa kaihon kyyneliksi! Pitikö hänet tappaa? Kuinka voin Sen tehdä, kun näin silmäns' iskun? Siksi Ma kalvan öisin omaan rintaan syösnyt! Ja rikoinko, kun ihmisyyttä tein? Niin, rikost' onko sääli?
Ah, Catharina, runon, kalvan impi, Sa määrää, kunne meidät kuljetat, kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi: haemme haaveet, joita halajat. Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi, ei Venään veet, ei Ruotsin rantamat, vain maailman jos jalkais juureen toisin, ma ehkä arvoisesi olla voisin. Mun mihin maahan olet vienyt, julma, min kansan keskeen synkän, karkean?
Viimein lähti kuningas, kaikkein meidän iloksemme, matkaan. Sultaani lähetti hänelle muistoksi komean, heleän-punaisen ja kullalla kirjaellun teltin, tiamanteilla kaunistellun kalvan ja kahdeksan kalleimmilla satuloilla ja hopeaisilla jalustimilla varustettua jalointa arapialaista hevoista.
Päivän Sana
Muut Etsivät