United States or Slovakia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Hän huomasi pöydällä hansikkaat ja kepin. Niiden vieressä oli harsohuivi. Ne olivat jääneet siihen, kun he olivat tästä lähteneet. Kaikki täällä olivat siitä tietäneet. Laurikin! Eivätkä olleet hänelle mitään puhuneet. Miksi olisivatkaan! Mutta olisivat he kuitenkin saattaneet sen tehdä ... olisi heidän pitänyt se tehdä. Hän vaikeroi mykästi, sanattomasti.
Kun kaikki nämät toimet olivat tehdyt hänen mieltänsä myöden, riisui hän pois hansikkaat ja esiliinan, kääri ne kokoon, pisti ne siihen erityiseen kaapin nurkkaan, josta ne olivat otetut, asetti työrasiansa omalle pöydällensä avonaisen akkunan viereen ja istui alas työtä tekemään, viheriäinen viuhka hänen itse ja päivän-valon välissä.
Hän kääntyi sivulle päin ja katseli ompelupöytää, joka oli akkunan ääressä. "Hm hattu ja hansikkaat ovat poissa. Hän lienee taasen metsästä kasvia poimimassa. Olisinpa ollut iloinen, jos olisin saanut esitellä hänet teille. Sellaisessa humussa, kuin kenraali Guseckin luona, ei hän tosin elä täällä meidän luonamme, mutta kaikissa tapauksissa ".
Sen jälkeen pukeutui luutnantti uusimpaan univormuunsa, otti uudet, vielä käyttämättömät hansikkaat käteensä ja läksi kotoaan, ensin ripsutettuaan tarpeeksi hajuvettä päällensä.
Minä olen nähnyt kuinka monet miehet ovat kömpelöitä, kuinka he aina astuvat jonkun esineen päälle, jonka kanssa heidän jaloillansa ei pitäisi olla vähintäkään tekemistä, kuinka he nyppilöivät sormusta ja kuinka heillä aina on vaikea saada hansikkaat käsistään. Kaikki tämä on hyvin tukalaa, ja nyt täytyy sinun luvata, ett'et saata minulle häpeätä tuollaisien kömpelyyksien kautta."
Johannes sanoi nuo sanat melkein ääneen itselleen eräänä aamuna herätessään. Sitten hän säikähti, aukaisi silmänsä ja vilkaisi vierelleen, missä Liisa vielä nukkui voitollinen, autuaallinen ilme kasvoillaan. Nousi, peseytyi hiljaa, pukeutui sekä otti hatun, kepin ja hansikkaat ulos lähteäkseen. Liisakin oli jo herännyt ja seurasi sanaa puhumatta hänen liikkeitään.
Mustan vaatteen päällä heiluu myöskin valkoisia, nauhamaisia esineitä, kantoliinat. Kaksitoista siistiä talonpoikaista miestä kantaa paareja. He ovat seurakunnan, vieläpä koko pitäjän etevimpiä isäntiä, käsissä valkoiset hansikkaat. Kohta heidän peräsään kävelee tyhjinä myöskin kaksitoista samanlaista miestä, net ovat varakantajat.
Mutta ei se ollut ainoastaan kukka rinnassa, joka meitä Anterossa ihmetytti. Koko hänen olentonsa oli ehompi entistään: uusi lakki, uusi kesäpalttoo, valkoinen kravatti, hansikkaat, kiilloitetut kengät ja »posliini»-housut, joiksi hän kutsui kaikkia sileitä, hyvin istuvia ja räätälin kädestä vasta lähteneitä housuja. Tuollaisissa tamineissa ei Antero ollut miesmuistiin esiintynyt, tuskin koskaan.
Mutta siellä tuli hänelle vähä niinkuin hätä. Sillä sen minä sanon, ett'ei ole mikään leikin asia saapua Suuriruhtinaan pitoihin. Kuinka olla? Eikö jotain ole epäkunnossa? Ehkä kaulus on vinossa? Kenties on turkista tarttunut karvoja selkään? Ovatko hansikkaat vedettävät molempiin käsiin?
Minun täytyi saada heidät käsiini, saada En oikeastaan tiennyt, mitä aijoin, sieppasin vaan hatun, parasollin, hansikkaat, ja läksin astumaan kievaria kohti. Ei suinkaan hän nyt kortteerissaan ollut, mutta ehkäpä siellä tietäisivät, mihin hän oli mennyt. Voisivat ainakin sanoa kenen seurassa hän oli lähtenyt.... Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä vastattiin minulle.