United States or Bahrain ? Vote for the TOP Country of the Week !
On sieltä täällä ahoilla yksinäisiä valkorintaisia koivuja, jotka ihmeen kautta ovat säilyneet ja jääneet kalvan maan papittariksi, on maasta versovia vesoja, jotka vavisten ovat kätkeneet tulevaisuuden sisäänsä, ja vihdoin vielä jollakin perukalla koskemattomia, uhkaavia ja salaperäisiä korpia.
Mitä hourin? Mun houria sallikaa! Heit' ehk'en ma koskaan nähdä saa, mut nähdä ma kerran tahtoisin tuon sieluni valkean enkelin, mi kulki jo lasna mun kupeellain mun mieron polkuja polkeissain, hän täälläkin jossain lähellä on, mut haihtunut kalvan katselohon, hän verta, haavoja inhoaa, näät hänen on rakkauden, rauhan maa.»
Se kätkössä vuorten valtavain lepää, pohjassa kuilujen kuumottain. Sen annamme kiehtoen kimmeltää. Sen orjaks suku inehmon jää. Sitä tavoitellen saaliikseen, se valosta syöksyy pimeyteen. Lyö kalvan se kädestä sankarin ja töitä se suosii petturin, se valaa lempehen myrkkyään, ja sen vuoksi alttari häväistään.
Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman, joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!" Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti. Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli: kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.
Talot tuhkana ompi ja poljettu pellot, joilla kultainen, keinuva vilja valmiina vartos, talot tuhkana ompi ja lyötynä joukko maailman vallan, mi vavisten vuottaa iskua sankarin raivoisan säilän. Vapise Rooma, nyt laulavi kalpa laulua ylpeän, ylhäisen vihan, vapise valtio, vallasta sotii kuoleman äänetön, uhmaava joukko, vapise Rooma, sa sankarin ääntä kuullut et, kuulla saat kalvan nyt kieltä.
Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan. Panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan." Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi.
Mut ollut kalvan nostajaa ei suuren Suomen mailla ja ilman päivää itki maa ja kansa kuuta vailla. Mut silloin nousi »pikku mies», kuin tuoma äkkitaian, hän työnsä tunsi, tiensä ties ja arvas tuulet aian.
Kuula oli lävistänyt hänen päänsä; pää lepäsi rinta-varustuksella ja käsi oli kouristettuna kalvan kahvaan. "Huutooni kokoontui useampia paikalle. Ett'ei sanoma menisi kuin kulo-valkea läpi leirin, niin päätettiin kuninkaan kuolemaa pitää salassa. Näillä minun käsi-varsillani kannoin minä kuninkaan ruumista hänen telttaansa ja vuodatin katkeria kyyneliä hänen maallisen majansa vuoksi.
Ihminen on horjuva ja nöyrä, Mutta profeetta on väistymätön, Herran voimassa ja sanan kautta Kaikki-voipa: jakaa valtikoita, Kuninkaaksi paimenpojan kruunaa, Mutta kruunupäitä kuninkaita Valta-istuimelta alas syöksee; Jättää kansakunnat kalvan alle, Verivirroilla kun puhdistaapi Vanhat rikokset, ja uuden polven Opettajaks jättää jälkehensä Toisen profeetan ja itse väistyy Uuden ajan tuomioitten tieltä.
Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli. Vaka vanha Väinämöinen tuli tuota katsomahan. Sai miekan tuliteräisen kätehensä oikeahan. Katselevi, kääntelevi; sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?"