United States or Réunion ? Vote for the TOP Country of the Week !
Luopukaa, Martti mestari, semmoisesta epäkristillisestä, lapsellisesta hulluudesta! Antakaa ijäisen Isän vallita, Hän on kyllä tyttärenne hurskaassa sydämmessä julistava oikean päätöksensä. "Oh, arvoisa herrani", sanoi Martti mestari arkamaisesti, "nyt vasta näen, miten pahasti tein, kun en kohta puhunut kaikkia.
Monta kovaa oli hän tässä elämässä saanut kokea, monta huolta ja murhetta kestää, monta tuimaa kamppausta taistella, nyt hän oli kaikki voittanut ja ijäisen rauhan saanut. Mutta Niilo jäi yksin maailmaan, ei toki aivan yksin, sillä tuolta toivon satamasta näkyi viehkeä, iloinen olento, jonka silmäin suihke valaisi tulevaisuuden, niinkuin kirkas tähti syysyön synkän taivaan.
Mut jos sun perus-äänes joskus soinut on vastakaiutonna tyhjyyteen, jos aattees lento oudoks jäädä voinut on niille, jotka tyytyy vähäiseen, kuin vahti kunnian nyt Suomen kansa Sun ympär' yhtyy, aikakirjahansa ijäisen kiitoksensa kirjoittaa ja rakkauden, mi seuraa raatajaa, iloisna kyntäessäs taiteen sarkaa jälkeenkinpäin, kun elon päivät karkaa. ILOISTA TIEDETT
Silloin me aina ujostuimme, loimme katseemme yhä alemma ja elimme kuin henkien ja ijäisen onnen satumaailmassa. Ja nyt minä heittäännyin hyvin tunteelliseksi, haaveilevaksi jopa surumieliseksi. Tulimme siten siihen pohjukkaan, missä Tohmajärven laineet suutelevat maantien viereistä rantaa. Minä pysäytin pyöräni, laskeuduin maahan ja ihastelin: "Ai miten kaunis paikka tämä on."
Lähestyä heitä, se on mulle sama kuin kuulla ijäisen kadotukseni tuomion sen lempeän Jumalan ihanilta huulilta. Oi kuinka tuskallista! CLAUDIO. Mitä aattelen tästä? CANZIO. Aattele mitä tahdot, mutta niin on laita. CLAUDIO. Jos niin on laita, ettei löydy sulle lohdutusta täällä, niin turvaa sitten häneen, joka ei ketään heitä ulos.
kun juuri luotu vailla kilpanaista, hän siellä verhoa ei voinut sietää, maa, taivas missä Luojaa tottelivat. Jos hurskahana hunnuttaunut oisi, nää sanomattomat ma oisin onnet jo ennen tuntenut ja sitten iki. Näin aivan hurmauneena käyden kesken ijäisen auvon ensi esikkojen, iloja muita ikävöiden vielä,
Eik' koskaan ehdi! niin kauan kun maa Saa vanhalla radallaan olla, Kun tähdet tuikkaa, kuu kumottaa, Kun loisto on auringolla, Niin kauan mieskin näät tutkia saa Ja Vipusen virsiä tarkastaa. Mik' on se voima, joka ihmisen Voi sydämmeen maansa lemmen siittää? Se voima, mi kautta vaarojen Voi ihmiselle elon, onnen niittää? Mik' on se voima, joka kuolossais Ijäisen kruunun sulle antaa tais?
Haamu eikö ole Ijäisen hengen ajallinen muoto? ERLAND. Ei muuksi voi sit' ymmärtää. WILHELM. No niin, ma Olavi pyhän kalma muoto olen. Sen aatteen johti mieleeni hän itse, Mä hänen tosihaamunansa tulen. ERLAND. Mun poikani! Kuink' kovin palavat Sun tummat silmäsi. WILHELM. Mun aatteeni Iankaikkisuudessa on mieluisimmin; Ja henkein valtakunta monta kertaa On silmäin eteen mulle ilmestynyt.
Rakkaus, niin täydellinen, ettei siinä ole ainoatakaan epäilystä, niin rajaton, että se antaa kaikki eikä vaadi mitään rakkaus, jonka vain Jumala voi tuntea, ensimmäisen kerran ilmestynyt ajassa, eikö se, ja ainoastaan se, ole niin valtava, että sielu, jota vain tuon ijäisen rakkauden kipuna koskettaa, saa voimaa nousta entisyyden yöstä uuteen elämään.
Varhaisena aamuhetkenä, kun yön hämärä vielä peitti huoneen, astui kuolema sisään, ja kun se oli asiansa toimittanut, lepäsi vuoteella kalpea, kuihtunut, uneen vaipunut vaimo, kasvoillaan haudan tyyneys ja ijäisen elämän riemu... Pääpuolessa istui yksinäinen, kumartunut olento, joka ei rohjennut häiritä kuoleman rauhaa hurjilla valituksilla, joita hänen sydämestään tahtoi kohota.