United States or Norfolk Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja kauhea olikin taistelu, jonka hän näinä lyhyinä silmänräpäyksinä sydämmessään taisteli. Tuska, jonka Gabriellen sanat hänessä olivat synnyttäneet ja joka, niin sekavia kuin sen vaikuttimet olivatkin, kuitenkin itsessään oli tosi ja syvä, taisteli hänen luonteensa halpamielisyyden kanssa, ikäänkuin se olisi tahtonut kohottaa hänet turhamaisuuden orjuuttavista huolista suurten surujen vapauteen.
Ja kun Marianne näitten kahden vuoden kuluttua synnytti yhdeksännen lapsensa, oli tämä taaskin tyttö, Madeleine. Synnytys tapahtui helposti, mutta kymmenen kuukautta sitä ennen oli hän liikanaisen työn tähden saanut keskosen. Ja kun Mathieu näki hänen siinä hymyilevänä, pieni, rakas Madeleine sylissään, suuteli hän kiihkeästi vaimoaan; taaskin oli heillä riemun hetki kaikkien surujen jälkeen.
Hän toipui käydäksensä pitkän koetus-ajan läpi, sillä kauan hänen lemmittynsä häälyi elämän ja kuoleman välillä. Hänellä itsellään ei ollut tarpeeksi voimia eikä kykyä oikein hoitamaan poikaansa. Surujen ja murheitten aikana sielut paremmin yhdistyvät.
Kärsimyksien kautta saavuttamansa voitot, se mielenlujuus ja rohkeus, se voima, joka kohoutuu yli omien, yksityisten surujen, ja ennen kaikkea se lämmin, palava rakkaus, joka hänen sydämessään sykki jok'ainoata ihmisolentoa kohtaan, teki ehdottomasti Eeviin syvän vaikutuksen.
Sitä suurempana olisi kostonpäivä nyt koittava hänelle. Ja Jaana meni sinä iltana kotiinsa silmät säkenöivinä ja povi paisuvana uusien surujen ja itkujen hämärästä ikävöimisestä. Kaikki hän tahtoi kestää, kaikki kärsiä, jos se jollakin tavalla voisi olla onneksi kansan tuomiopäivälle ja tulevaisen vanhurskaalle vihalle. Eräs seppä, johon hän Rautatien-torilla oli tutustunut, saattoi häntä.
Niissä juovissa, joita kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli nähtävästi hänelle rakas.
Tulla Tuonen kartanoihin, virran poikki, virren polvi, piillä kuoleman pihoille. Kussa aatos, siellä askel. Suru sankarin sitovi, murhe mielen kahlehtivi. Tänne jalkani vetävät luokse aallon ähkyrinnan. Tuossa lehto, tässä paasi! Hietikolla Ainon askel! Ranta raisu, hyrsky hyinen, meri suurien surujen! Missä lienet? Kussa kuljet? Kaikkialla sun näen ma, enin alta aallon synkän.
Tämmöinen ajatussuunta kajasti Ainon varmassa katseessa, hän kulki tietään tyyneenä, huoletonna, aivan kuin eroitettuna häntä ympäröivästä surujen, kärsimysten, synnin ja taistelun maailmasta, jossa kuitenkin itää jumalainen elonsiemen monessa kurjassa ihmissydämmessä.
Alla oli jotain läpipääsemätöntä, piintynyttä, kaikkia hyviä vaikutuksia vastustavaa. Mikä saattoi olla syynä siihen? Eiväthän mitkään kovemmat kärsimykset olleet Eeviä kohdanneet. Ei surujen hyinen halla ollut rintaa routaan saanut. Eevin suurin virhe oli aina ollut hänen liiallinen haaveilevaisuutensa.
Hänen suuret, harmaat silmänsä, jotka ihmeellisesti korostivat noiden jalojen, puhdaspiirteisten, surujen ja kärsimysten kirkastamien kasvojen kauneutta hänen silmänsä, jotka vielä olivat tavattoman loistavat, katselivat tyynesti läsnäolijoihin, pysähtyivät kirkastuen kotvaksi aikaa Aadolfiin ja kiintyivät sitten laamanni Skytteen tarmolla, joka veti täysin vertoja tuomarin terävälle ja lujalle katseelle.