United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sillä välin oli tohtori noussut seisalleen, ja Gabriellen täytyi tarttua sahanhoitajan ojennettuun käsivarteen, jota tämä piti aivan hänen nenänsä edessä. "Noh, tohtori, voitteko antaa minulle mitään lääkettä siihen tautiin", sanoi hän astuessaan kartanolle päin, ja koetti leikkiä laskemalla salata, miten liikutettu oli äskeisestä keskustelusta.
Gabriellen silmät säihkyivät, näytti siltä kuin hänen "viehättävä" serkkunsa olisi synnyttänyt hänessä huimauksen, joka vieläkin enemmän jäähdytti Robertia. "Me emme opi tuntemaan toisiamme tällä lyhyellä yhdessä-ololla", vastasi hän estellen.
Gabriellen ja Robertin kihlaus julaistiin syksyllä ja antoi kaikkialla aihetta ihmettelyyn, arveluihin ja romantillisiin selityksiin.
Kuule minua ja auta minua Petrea! sillä niin pian kuin jalkani suinkin kannattavat minua, täytyy minun lähteä täältä pois! En tahdo olla tälle kodille taakaksi! Maailman saastuttamana ja halveksimana en tahdo läsnäolollani tahrata tätä pyhää paikkaa! Olen jo lukenut arkuutta Gabriellen silmistä;... oi! oloni täällä tulisi minulle erittäin tuskalliseksi!
Kylmältä, terveen järjen kannalta tarkasti hän heidän välistään suhdetta ja tunsi katsovansa hänen vain vieraaksi henkilöksi, jonka kanssa hän mielellään lauloi duetteja, ja jonka myötätunteellinen olento miellytti ei mitään muuta, mutta huolimatta tervejärkisestä arvostelustaan, valtasi Gabriellen niin kova ikävä, että hän olisi tahtonut itkeä harmista ja ikävästä, kun tohtori ei tullut.
Asianlaita oli kumminkin se, että ainakin viimeinen lausunto oli jossakin määrin tosi. Robert ei todellakaan ollut onnellinen sulhanen. Päivä päivältä hänelle kävi yhä selvemmäksi, ettei hän, mennessään kihloihin Gabriellen kanssa, ollutkaan seurannut Jumalan ääntä, vaan oli käynyt omia teitään, tyydyttänyt omia toiveitaan.
Nähdessään Robertin ja Gabriellen, ei kukaan olisi voinut aavistaa heidän olevan kihlatut; he olivat molemmat laihat ja kalpeat, molemmat näyttivät tavallisesti synkkämielisiltä ja alakuloisilta.
Mutta tuo lyhyt, käskevä kysymys sai esille kaikki ylpeyden henget Gabriellen sisästä. Hän kohotti päätään ja katsoi häntä rohkeasti silmiin. "Luulin että Mari oli sen sinulle sanonut", vastasi hän ynseästi, "minä lähetin hänelle sanan, etten tulisi kotia pariin päivään."
Tämä herttaisuus lisäytyi yhä enemmän, kun hän sai nähdä Gabriellen, jonka kauneus ja ylimysnimi kerrassaan hänen hypnotisoi, niin ettei hän Gabriellen puotiin tullessa voinut käyttäidä tapansa mukaan.
Sen jälkeen, odottamatta hänen vastaustaan, kääntyi hän Gabriellen puoleen ja jatkoi: "Vai miten, neiti Gabrielle, eikö teidänkin mielestänne ihminen tule sekä paremmaksi että onnellisemmaksi tietäessään, että voi löytyä sellaisia henkilöitä tässä synnin ja heikkouden maailmassa?"