United States or Guadeloupe ? Vote for the TOP Country of the Week !
"Ellei teillä itsellänne ole halua, elkää tulko... Ei Jumala anna itseänsä pilkata", sanoi heille Iisakki. Siihen eivät suulaimmatkaan vastanneet mitään. Laskettava lautta oli jo lähtövalmiina rannassa. Siihen oli varustettu uudet soutukannot ja pantu vankimmat airot. Kyllä se nyt Korpikosken kuohutkin kestäisi! Miehet olivat myös valmiina, ja suuri joukko seuramiehiäkin kokoontui rantatörmälle.
Hevonen, joka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi yht'äkkiä reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa, ja painavat ajatukset haihtuivat seurasta. Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin. Mitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin muutkaan!
Mistä lienevätkin olleet, irtipäässeitä piruja ja menninkäisiä, jotka täällä viettivät kauhistuttavia, salaperäisiä juhlamenojaan. Kamalaa, kamalaa! Täältä täytyi päästä pois hinnalla millä hyvänsä, pois ja ulos, Jumalan kirkkaan taivaan alle. Hänen oli onnistunutkin lopuksi löytää ystävällinen ovi, töytäistä se auki etukäpälillään ja päästä läähättäen, kieli ulkona, rantatörmälle kirmaisemaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi törmälle. Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät näkisi Antin tuloa. Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan sinne päin... Se oli Koskenalustan Antti! Hanna heilautti huiviaan.
Yli mennessä oli mylady'n onnistunut purkaa irti köysi, jolla hänen jalkansa olivat kytketyt; kun päästiin rantaan, hyppäsi hän keveästi maalle ja lähti juoksemaan pakoon. Mutta maa oli kostea; kun hän oli päässyt rantatörmälle, nuljahti hänen jalkansa ja hän putosi polvilleen.
Silloin vasta laukesi miesten ja Hannan mielenjännitys, ja ääretön elämänilo pulpahti sydämeen. "Pelastetut!" Hanna silmäsi rannalle, missä näkyi pienoinen punainen talo, Antin koti... Joku juoksi pihasta rantatörmälle, jolla jo ennestään seisoi paljon väkeä. Antti toipui ensiksi. Hän oli kalpea kuin palttina, mutta hänen katseensa kirkastui, kun hän tarttui Hannan käteen.
Sillä olihan sellaista aina tapahtunut. Näinä päivinä oli ruvettu todenteolla odottamaan lauttoja. Sanomia oli kuulunut, että niitä jo oli valmiiksi lautattuina metsäjokien suilla. Hanna teki usein asiaa rantatörmälle siihen, mistä näki pisimmän matkaa jokea pitkin pohjoiseen. Iisakki oli monta kertaa tavannut hänet siellä istumasta syvissä mietteissä.
He lupasivat lähteä, ja Heikki puolestaan lupasi laskea heidän kuljettamansa lautat ensi vuoroilla kosken alle, vaikka toiset olivat jo vuorokausia odotelleet. Kiire oli, eikä lauttaa joudettu oikein varustelemaan. Kun Kero-Pieti ja Iisakki ehtivät rantatörmälle loittoni lautta jo Ruotsin virtaan päin. Heikki miehineen oli menossa pelastamaan. "Liian vähällä voimalla läksi!" sanoi Iisakki.
Felton astui maalle, kiipesi rantatörmälle, heitti mylady'ltä viimeiset jäähyväiset ja suuntasi kulkunsa kaupunkia kohden. Käveltyänsä sata askelta, saattoi hän, kun tie rupesi laskeutumaan myötämäkeä, nähdä enää vaan aluksen maston. Hän kiiruhti aika vauhtia Portsmouth'iin päin, jonka tornit ja rakennukset noin puolen peninkulman päässä näkyivät aamusumun lävitse.
Maassa oli lunta, niin että takaa-ajajat voivat valjun kuutamon valossa seurata jälkiä, jotka veivät rantatörmälle ja siitä jäälle. "Juoksiko se koskelle?" kysyivät he toinen toiseltaan. "Kero-Pietillekö se niin suuttui?" utelivat toiset. Jäljet näyttivät tietä koskelle jäätä pitkin. Miehet riensivät läähättäen, mutta eivät erottaneet edellä menevää. Kosken pauhu alkoi kuulua.