United States or Albania ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oli kuvitellut, että isä ainakin viime tingassa kallistuisi paloniemeläisten puolelle ja rupeisi häntä kehoittamaan... Hän oli Antin tuloa odottanut pelon ja toivon vallassa... ja nyt! Paloniemeläisissä hän ei ollut huomannut muuta erinomaisempaa kuin että isä-Heikin silmät päilyivät niin oudosti.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä riemusta, ja vaikka lautta vielä olikin verrattain kaukana, ei hän malttanut olla sisällä, vaan läksi törmälle. Onneksi oli paloniemeläisten huoneen ikkuna pihalle päin. He eivät näkisi Antin tuloa. Kun Hanna ilmestyi rantatörmälle, heilautti yksi miehistä lakkiaan sinne päin... Se oli Koskenalustan Antti! Hanna heilautti huiviaan.
Vanha emäntä ja Juhani olivat saaneet eläkkeen. Uusi isäntä oli kaukaa Lapista, uskoton, viinaan menevä mies. Nyt ei Kero-Pietin sopinut siihen taloon mennä, ei käynyt päinsä pitää vuoro-illoin seuroja Paloniemessä ja Nuottaniemessä. Entiset ajat olivat muuttuneet. Niistä asioista ja paloniemeläisten kovasta kohtalosta he nyt puhelivat ja Kero-Pieti tiedusteli yksityiskohtia.
Ei ollut tullut tinkoja kalastuspaikoista, jotka molemmilla olivat yhtä hyvät. Nuottaniemeläiset olivat ymmärtäneet vaieta silloin, kun paloniemeläisten villi veri alkoi kiehua. Sovinnossa olivat nämä nykyisetkin isännät eläneet ja näennäisesti vieläkin elivät, vaikka silloin tällöin lauttojen laskuaikana olikin sattunut pieniä kinoja.
Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei sanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä. Hannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei tahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä johtui mieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein kuin tietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen.
"Herran tiet ovat käsittämättömät... Onko kaikki paloniemeläisten onnettomuus minun syyni, kun en..." "Sinunko syysi!" "Niin, kun en Heikki-vainajalle uskaltanut oikeaa totuutta julistaa, vaikka kyllä tiesin..." Hevonen lähti. Kero-Pieti nosti kättään hyvästiksi reen vieressä seisoville. Iisakki sanoi: "Jumalan rauha kanssasi!" Talvinen aamu oli vielä pimeä. Tähdet kiiluivat, ja koski pauhasi.
Paloniemeläisten silmät seurasivat häntä ja hänen liikkeitään; siltä hänestä ainakin tuntui. Huh, kuinka hänestä oli ilkeätä, kun hän arveli sekä isän että pojan mustankiiltävien silmien häntä katselevan! Vastenmieliseltä oli tuntunut sekin, kun Juhani, tietäessään, ettei ollut ketään näkösällä, koetti tarttua häneen pitkällä luisevalla kädellään, jonka sormet olivat suipot kuin talikonpiikit.
Hanna joutui siinä vielä jatkamaan mietteitään, niitä, joita oli näinä päivinä mielessään hautonut. Hänelle oli johtunut mieleen montakin kysymystä, joihin hän oli koettanut löytää vastausta ja selvitystä, mutta jotka yhä tuntuivat epäselviltä ja kummallisilta. Hän oli odottanut paloniemeläisten puolelta jotakin erinomaisempaa, kun nämä saivat tietää ja nähdä hänen suhteensa Anttiin.