United States or Barbados ? Vote for the TOP Country of the Week !
Osaatteko puhaltaa säkkipilliä?» »Minä puhallan kuin Macrimmon», vastasi Robin. »Eiväthän ne suuret sanat suuta halkaise», tuumi Alan. »Olen minä ennen tehnyt suuremmistakin sanoista pieniä», vastasi Robin, »ja parempienkin vastustajien kanssa kilpaillessa.» »Helppohan on nyt koettaa», lopetti Alan.
Minä putoan hänen syliinsä, me kaadumme molemmat ja minulta paukahtaa otsa kiveen. "Koskiko sinuun, nätti poika?" "Ei koskenut" vaikka koski. "Anna, kun puhallan." Hän puhaltaa otsaani, jossa on jo kuhmu ja painaa sitä esiliinallaan. En itke, en vaikka, vaan nauran ja käyn kiinni ja sanon: "Sainpas kiinni!", johon hän sanoo: "Saitpas."
Minä erkanen sinusta ja otan oikean kultasein, sinä pääset minusta ja valitset itselles sielusi heimolaisen, ja niin on meillä kullakin paras ystävämme, ja noita saa katsella päältä. Kaikki hyvin? No miksi tuumiskelen siis? He lähestyvät. Tullut on toiminnon hetki! Nyt astun esiin myrskyn vauhdilla ja puhallan tämän pahteisen ilman ympäriltämme pois.
Mutta ennenkuin huvihuilut puhaltamaan panemme, pitäkäämme totinen tuuma, pankaamme miesten neuvo käymään miesten asiasta. Mikä on mielesi, Panu? Puhu, sinua kuuntelemme. Tämä on tuumani, joka on kauan mielessäni kytenyt, sen nyt tuleen puhallan, kohentanette, kun tahtonette kun ette, siihen sammuttanette! Hyvä oli riistavuosi tämä, hyvä kaupan vuosi, kaiken vuosi.
OTHELLO. Jos se on se, JAGO. Jos se on se, tai jos se vaan on hänen, Siin' uusi todistus on muiden lisäks. OTHELLO. Jos tuhat henkeä sill' orjall' oisi! Yks liian pien' on, heikko kostolleni. Nyt näen, ett' on se totta! Katsos, Jago: Näin tyhmän lempen' ilmaan puhallan: Tuoss' on se mennyt! Nyt hornan ontost' ilmi, musta kosto! Oi, lempi, valtaistuimes ja kruunus Pois anna vihan hirmuvaltiaalle!
He kulkivat nyt käsi kädessä. Minulla on sydänvika, ja sentähden minä minä hengästyn ... se tietää sen, ja kuitenkin se minua ärsyttää ... toivoisi kuolevan ... anna, kun vähän puhallan. Et sinä jaksa ... käännytään pois.
Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No, panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään. Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme, rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään, kiroillaan, hosutaan... Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi. Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti. Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä nousee pitkin katua!... Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle. Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten silmiä.
Sitten Maija taas kävi sitä kirvestä liedessä lämmittämässä, sylkäsi sitten taas kolmasti kirveen pohjaan, alkoi sillä taas painella isännän sivuja ja jatkoi lukemistaan; Lähden ammuksen ajohon, Pirun piilin nouantahan, Ajan ammukset aholle, Puskut pilvihin puhallan. Hän jos ampuu yhden nuolen, Minä ammun kaksi nuolta. Hän jos ampuu kaksi nuolta, Minä ammun kolme nuolta.
Henki yksin on todella kuolematon. Siispä puhallan elävän henkeni hänen sieraimiinsa! Etkö näe, kuinka hän alkaa elää ja hengittää toista, ihanampaa ja ijäisempää elämää tuossa kankaallani? Näen kauniin naisen kuvan, joka aistejani miellyttää. Etkö muuta? Etkö näe hänessä sen ijäisen ihanuuden rakkautta, joka tällä hetkellä täyttää koko olemukseni? En.
Aivan niin ... ja minulla on ainoastaan kaksi vikaa... Ensiksi en tahdo olla mikään tohvelisankari ja toiseksi olen taituri torvensoitossa... Täälläkin on minulla torvi mukanani. On kyllä hyvä pitää se käsillä, jos vaimoni sattuu huonolle tuulelle... Hän torailee ja minä puhallan ... enkä kuule sanaakaan hänen ripityksestään. Mutta Antti! Heinonen.