United States or Moldova ? Vote for the TOP Country of the Week !
Suurin hauskuus oli se hänelle, kun tuo seinällä astuva vanhus löi aamulla viittä, sillä se oli Annalla terveytensä päivinä ollut tavallinen ylösnousun aika; joskus oli hän noussut kello kaksikin. Nyt oli kumminkin noussut melkein nousematta, kun oli täysi työ nousta istualleen sängyssä.
Onnellinen nytkin äitini, Vuorostaan kun hänkin nukkuvi, Nukkuu nousematta milloinkaan Näkemähän turhaa toivoaan. Dresden 9/4 Kaks asteleepi nyt nuorukaista, Tietysti tyttö ja poikanen, Ihailla kevätmaailmaista He tahtovat, no arvaa sen. Parastaan luonto tehdä koittaa, Maailma kukkii, linnut soittaa; Nuo kaks ei nää, ei kuule muuta Kuin kahta silmää ja yhtä suuta.
No, vai inhimillinen, sanoi Kryiltsof. Kysykääpäs Mashalta, miten hän aamulla käyttäytyi. Maria Pavlovna, nousematta paikaltaan, kertoi miten tuon tytön oli käynyt aamulla, majoituspaikasta lähdettäissä.
"Use'in hyvä isäntä aivan aika-huomenessa ennen muien nousematta, kyläkunnan kuulematta nousnut on nuotiotulelta, havannut havumajoilta, havu päänsä harjaellut, kaste pesnyt sirkut silmät.
Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat särjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää. Minun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta, joka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on yhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka liekkien nousematta.
Huoneen peräseinä kätkeytyi verhon taakse, ja kapeasta kattoaukosta tunkeutuivat sisään kuunsäteet, jotka lampun valoon sekaantuen loivat heikkoa valoa huoneeseen. »Istu, Apekides», egyptiläinen virkkoi nousematta. Nuori mies totteli.
Minä tahdon mennä luostariin!" Se oli sama huudahdus, jonka tuo liiaksi aikaiseen kehittynyt tyttö oli aamulla inhosta huudahtanut. Hän kertasi sen nyt ehtimiseen yhä kasvavalla kiihkolla. Ja hänen itsepäisyytensä olla enään ylös nousematta, olla kenellekään näyttämättä edes kättensä ihoa, sisälsi sen lujan päätöksen, että hän menee hautaan, kuolee koko maailmalta.
Niin syvä on sen pohja, ettei sinne voi nähdä nousematta kaaren selkään, miss' uloin kallion on kieli. Tuonne tulimme, näin ma kuilun pohjan täynnä sukua, uppoovata saastaisuuteen, min laatu oli niinkuin ihmislantaa. Mun tuota silmin tutkiessa, yhden pään näin niin likaisen, siit' ettei päättää oliko mallikko vai pappi, voinut.
Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"... Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "
Vaivaloisesti tyhjensi sairas lasin, jonka tehtyä hänen päänsä jälleen vaipui peurantaljalle takaisin. Polviltansa nousematta, näppäsi Olga kätensä ristiin. Hänen hattunsa oli pudonnut, ja hajalla olevat hiukset laskeutuivat hartioille, kun hän nosti hehkuvat kasvonsa Thorseniin päin.