United States or Nigeria ? Vote for the TOP Country of the Week !
Kuitenkin oli tämä uusi kuvernööri maltillisuudella, arvokkaisuudella ja todellisella ystävyydellä saanut puolessa vuodessa aikaan sen verran, että herrat Blomster ja von Fischerström antoivat tarvittavia tietoja toisilleen suullisesti.
Levollisella arvokkaisuudella valmistautui hän viimeistä hetkeä varten. Yksityisasiansa järjesti hän pienimpiä yksityiskohtia myöten . Yleiset asiat jätti hän Josefille, joka kuitenkaan viimeiseen asti ei tahtonut uskoa, että äidin tila olisi hengenvaarallinen. Hän pysyttelikin ylhäällä, vaikka hän oli heikko ja häntä vaivasivat kovat tukehtumiskohtaukset.
Puheen loppupuolella joutui Maria Teresia syvän liikutuksen valtaan, mutta hän voitti sen pian ja näytti »loukkaantuneelta viattomuudelta» tyynellä arvokkaisuudella kuunnellessaan arkkipiispan puhetta, jossa tämä lupasi kuningattarelle maan voimat. Maria Teresia oli oikein käsittänyt unkarilaisten tunteellisen luonteen. Mieltyneenä koko hänen esiintymistapaansa valtasi heidät syvä ihastus.
Hän vältti nyt yhtä paljon surkuttelemista, joka olisi voinut loukata, kuin myös osanottoa, joka olisi tuntunut teeskentelyltä. Hän sanoi vain koristelemattomin sanoin, mutta samalla arvokkaisuudella: »Oma onnettomuuteni on saattanut minut unohtamaan kohteliaisuuden vaatimukset, muuten en ikänä olisi maininnut tämmöistä asiaa, jota teidän tietysti oli kiusallista kuulla.
Yleensä puhuen meillä on tähän saakka vielä vaikea eroittaa talollista talonpojasta [talollinen oli vapaa mies, talonpoika oli maaoja]: hänen talonsa on melkein huonompi kuin talonpojalla, vasikat ovat päivät pääksytysten tattarimaassa, hevoset tuskin pystyssä pysyvät, valjaat nuorassa. Ovsjanikov oli poikkeus yleisestä säännöstä, vaikk'ei ollutkaan hän rikkaan kirjoissa. Yksinään hän eleli vaimonsa kanssa hiljaisessa siistissä talossa. Palvelusväkeä oli hänellä vähän, väkensä hän puki venäläiseen pukuun ja sanoi heitä työmiehiksi. Ei hän itsekään tahtonut olla aatelismiesten kirjoissa, ei tekeynyt hovinherraksi, ei milloinkaan "unohtanut asemaansa", kuten sanottiin, ei käynyt ensi käskystä istumaan ja uuden vieraan astuessa sisään nousi aina ylös, mutta semmoisella arvokkaisuudella, niin uljaalla kohteliaisuudella että vieras ehdottomastikin kumarsi hänelle syvempään. Ovsjanikov piti kiinni vanhoista tavoista, ei suinkaan taikaluulosta (hänen mielensä oli kyllin vapaa), vaan siksi, että oli niihin tottunut. Hän, esimerkiksi, ei pitänyt linjaleilla varustetuista ajokaluista, sillä ne eivät olleet hänen mielestänsä oikeen rauhallisia, vaan ajeli joko kilparattaissa tahi pienissä koreissa kärryissä, istui nahkatyynyllä ja itse ohjasi kelpo juoksijatansa papurikkoa. (Hän piti ainoastaan papurikko hevosia). Ajuri, nuori punaposkinen mies, hivukset tasoitetut kaaren muotoon, sinertävä ärmäkkä päällä ja matala lammasnahkainen lakki päässä, hihna vyöteisillä, istui nöyränä hänen vieressään. Ovsjanikov makasi aina päivällisen jälkeen, kävi lauantaisin saunassa, luki pelkkiä hengellisiä kirjoja (silloin aina arvokkaasti pannen nenälleen pyöreät, hopeaiset silmälasit), heräsi ja kävi maata varhain. Partaansa hän kumminkin ajoi ja piti hivuksiansa "saksalaiseen" tapaan. Vieraita hän otti vastaan varsin ystävällisesti ja mielihyvällä, mutta ei milloinkaan kumarrellut vyötäryksiin asti, ei hyörinyt eikä pyörinyt eikä tarjoillut heille kaikenmoista, mitä vaan kuivattua ja suolattua talossa on. "Kuules, eukko", puheli hän verkkaan, nousematta ja hieman kääntäen päätänsä hänen puoleensa, "tuopas herrasväelle jotakin namua". Myödä leipää, Jumalan viljaa, se oli hänen mielestänsä syntiä, ja viidennellä vuosikymmenellä, jolloin koko maassa oli nälkä ja kauhean kallis aika, jakoi hän koko leipävaransa ympäristön tilan-omistajille ja talonpojille. Seuraavina vuosina maksoivat he sen kiitollisuudella takaisin luonnossa. Usein tuli naapureita Ovsjanikov'in luokse, pyytäen häntä ratkaisemaan heidän riitojansa, sovittamaan heitä, ja melkeinpä he aina tottelivatkin hänen tuomiotansa, noudattivat hänen neuvojansa. Useat toimittivat hänen kehoituksestansa keskenään lopullisen tilusten jaon... Pari kolme kertaa oli hän ollut sovittajana tilan-omistajain rouvillakin, mutta pianpa ukko kieltäytyi olemasta välittäjänä naispuolisten henkien riidoissa. Hän ei voinut kärsiä kiireilemistä, levotonta hätäilemistä, akkaväen lörpötystä ja hyörimistä. Sattui kerran hänen talonsa palamaan. Työmies juosta läähättää tupaan ja huutaa: "Valkea on irti, valkea on irti!" "Mitäs sinä siinä huudat?" vastasi Ovsjanikov tyynesti, "annas minulle tuolta lakki ja sauva"... Mielellänsä hän itse opetti hevosia. Kerran läksi huima nuori hevonen kiidättämään häntä mäen alle, jossa oli kuoppa. "
Ei Kastilian aatelismieskään olisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika. Italialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka itkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu miesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa korkeammassa koulussa.
Muutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme Hirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen ilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat istuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä arvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä aseissa ja vasemmalla naiset ja lapset.
Nyt tuli tavaton äänettömyys, ikäänkuin jotain erin-omaista olisi odotettu, ja sitten Eachin, rohkeasti ja miehuullisesti, vaan samassa kuitenkin miellyttävällä nöyryydellä noustuansa tuolle tyhjälle kunnia-istuimelle, lausui lujuudella ja arvokkaisuudella: "Tämän istuimen sekä isäni perinnön vaadin omakseni Jumala sekä St. Barr minua auttakoot!"
Ja arvokkaisuudella, jonka tieto asiansa oikeudesta tuotti rouvalle, otti hän miehensä kiinni käsivarresta, katsahti uhkaavasti matami Jonsoniin ja läksi tiehensä, ilmoittaen kohta palaavansa voimakkaamman avun kanssa. Matami Jonson tunsi joutuvansa ihan toivottomuuden partaalle. Hän pani kätensä ristiin ja väänteli niitä niin, että jäntevät sormet paukkuivat.
Nuot kaksi pientä lintua hyppäsivät siis suurella arvokkaisuudella ulos, jättäen minut vastaan-ottamaan Traddles'in onnentoivotuksia ja tuntemaan itseäni muutetuksi ikuisen onnen maille. Juuri neljänneksen kuluttua ilmestyivät he jälleen samalla arvokkaisuudella, kuin millä olivat kadonneet.