United States or Azerbaijan ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa, taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei, vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa, mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".
Ja salon siimeksessä kun kannel vieno soi, sävelten helkkehessä näin hongat huminoi: Suloisessa Suomessamme oisko maata armaampaa, kuin on kaunis Karjalamme, laulun laaja kotimaa! Laulu Suomessa. Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, ehk'ei riista riemuksemme saavu miesten maatessa; laiho kasvaa kyntäjälle, arvo työnsä täyttäjälle.
Ja kansan riemu seisoi vaiti vaan oven suussa, orren alla, mut mahtavana pöydän päässä, lautsan päässä, murhe, itku isännöi kun oli poissa armas päivä, Väinön maassa yö. Arvon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa. Jaakko Juteini. Mutta häipyy hetket nukkuvankin, vierii sokeankin viikot pitkät, kului aika myöskin kurjan Suomen.
"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen että yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi." "Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt tehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että kun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja ruveta maata viljelemään."
» Yhdessä kohdin Juteinin kirjallinen vaikutus on ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että »Arvon mekin ansaitsemme». Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi.
Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»? Sen sanoin, puna poskillain, min vuoksi me anteeks-annon joskus ansaitsemme. Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä, vaelsi poikki vuorta joukko, jonka huulilta säkeet Misereren kaikui. Kun huomasivat, ettei ruumihini lävitse paistaa päivä voinut, huuto käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.
Sen sanan päälle tahdon minä vain sanoa heittäkää risuja kokkoon, pojat! tahdon vain sanoa: »Arvon mekin ansaitsemme, Suomen maassa suuressa!» sanoi rovasti ja aloitti laulun, kepillään tahtia lyöden johon samassa kaikki muut yhtyivät sydämensä kaikella innolla ja laulettiin se loppuun kokon uudelleen tuleen huimailtaessa. Mitä te ajattelette? Sanokaa!
Mutta ei ole myöskään oikein, että me petämme heitä ja että tahdomme, että he kunnioittaisivat meitä enemmän, kuin me ansaitsemme. Siitä johtuu, että kun toiset eivät keksi meissä muuta kuin niitä puutteita ja paheita, jotka meitä todellisuudessa vaivaavat, he eivät tietenkään tee meille mitään vääryyttä, sillä eiväthän he ole niihin syypäitä.
Kaikki suomalaiset sen nyt tietänee muistuttamattakin, että tämä vainaja oli aikoinaan armaan äitimme kielen kohotuksessa kanssa yhtenä nurkkakivenä, »Arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa», lauletaan joka kulmalla ympäri maatamme ja tietänee sen kanssa kaikki, että sen suositun laulun on tehnyt Jaakoppi Juteini, mainitsematta monia muita tekemiänsä.
Arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa, Ehk'ei riista riemuksemme Saavu miesten maatessa; Laiho kasvaa kyntäjälle, Arvo työnsä täyttäjälle. Suomen poika pellollansa Työtä tehdä jaksaapi, Korvet kylmät voimallansa Perkaapi hän pelloksi; Rauhass' on hän riemullinen, Mies sodassa miehuullinen.