United States or North Korea ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ellen sua auta, itse ma joudun alas jäässä jähmettymään.» Hän silloin: »Olen Frate Alberigo, mi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden sijahan viikunain nyt taateleita.» »Oh», hälle lausuin, »sa jo kuollut ootko?» Hän mulle: »Kuink' on laita ruumihini maan päällä, siitä en ma tiedä mitään. Tään Ptolemean etu näät on moinen, ett' usein tänne sielu putoo ennen kuin Atropos on häneen koskenutkaan.
BUCKINGHAM. Edwardin lapset, Hastings, Rivers, Grey, Sa, hurskas Henrik, kaunis poikas Edward, Vaughan ja kaikki, jotka tunnottomat, Salaiset ilkijuonet surmaan syöksi, Jos synkät suuttunehet sielunne Näkevät halki pilvein tämän hetken, Niin kostoks ilkkukaa mun loppuani! Nyt henkien on päivä, eikö niin? SHERIFFI. On, hyvä herra. BUCKINGHAM. Henkien siis päivä On minun ruumihini tuomiopäivä.
Rakkautta meiltä myös Vaatii Herra uskon työss'; Siinä kaikki muuttuu. Joka tahtoo Jumalaa Yli kaiken rakastaa, Ei hän huoli muista; Ruumiin joka jäsenen Tässä työssä rakkauden Alati hän suistaa. Anna ties Herran haltuun! Mä kaikkeni: sieluni, ruumihini Tuon, Herra, sun haltuhus, huomahasi Mull' on ilo siitä Kun kaitset sä niitä Sun sauvallasi. Usko on vahva uskallus niihin, joita toivotaan.
Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»? Sen sanoin, puna poskillain, min vuoksi me anteeks-annon joskus ansaitsemme. Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä, vaelsi poikki vuorta joukko, jonka huulilta säkeet Misereren kaikui. Kun huomasivat, ettei ruumihini lävitse paistaa päivä voinut, huuto käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.
Ellen sua auta, itse ma joudun alas jäässä jähmettymään.» Hän silloin: »Olen Frate Alberigo, mi tarjos heelmät huonon tarhan, saaden sijahan viikunain nyt taateleita.» »Oh», hälle lausuin, »sa jo kuollut ootko?» Hän mulle: »Kuink' on laita ruumihini maan päällä, siitä en ma tiedä mitään. Tään Ptolemean etu näät on moinen, ett' usein tänne sielu putoo ennen kuin Atropos on häneen koskenutkaan.
Mitä ma saatoin sanoa kuin: »tulen»? Sen sanoin, puna poskillain, min vuoksi me anteeks-annon joskus ansaitsemme. Mut nytpä, meitä hiukan ylempänä, vaelsi poikki vuorta joukko, jonka huulilta säkeet Misereren kaikui. Kun huomasivat, ettei ruumihini lävitse paistaa päivä voinut, huuto käheä, pitkä: »Oh!» tuon laulun särki.