United States or British Indian Ocean Territory ? Vote for the TOP Country of the Week !
Huomenna lähdemme ukon kanssa kalaan, ja silloin panen hänet kertomaan noista ajoista ja noista asioista, keisareista ja herrainpäivistä. Tänään olemme vieläkin vanhempia asioita muistelleet, hänen sukunsa muistoja.» »Hänen sukunsa tarina häipyy kauas muinaisuuden yöhön. Eräs hänen esi-isistään oli nimeltään Kari, josta tämä talokin on nimensä saanut.
Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle. Joskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy hetken suuruuden ja pyhyyden edessä. Pattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän pusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö. Hän sihahtaa hampaittensa välistä: – Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.
Hän on löytänyt sen aikojen kätköistä, tuntenut sen omakseen ja elämässään viljeltynä jättänyt sen perinnöksi meluavalle, levottomalle ja hajanaiselle ajallemme. Oletko istunut koskaan hämärän tuloa odotellen tuvassa, jossa keskustelu vaikenee ja hiljaiset mietteet heräävät? Kirkas, äärittelevä valo häipyy ja arkipäivän yksityisseikat sävelineen ja väreineen alkavat peittyä hämärään.
Elämä häipyy tarttuvien käsien välistä, elämältä katoo sisällön side, muotoansa etsivän, muotoonsa pyrkivän aineksen sisältä käsin pakoittava, ajava mahti. Elämän velvoituksenalainen raskas työntaistelu helpponee valmiiden muotojen kokeilevaksi, keikailevaksi, leikkiväksi, melkeinpä julkeaksi yhteensommittelemiseksi. Elämä eletään kevyemmin, kuin elämän runsaus, moninaisuus ja syvyys ansaitsee.
Katsohan, ystäväni, virkkoi hän, sitä mukaa kuin kuu etenee taivaankannella katoavat vaaran synkät varjot joen pinnalta, päästäen sijaansa rannan niittyjen ja kenttien hymyilevät kuvat!... Voi, missä kiitääkään ja minne häipyy hänen varjonsa, hänen, onnettoman, sokaistun?... Ei, jatkoi hän hetken hiljaisuuden jälkeen, pitäisikö minun edistää pahan voittoa senvuoksi, että se esiintyi äidin hahmossa!... Saatoinko minä uhrata pimeyden voimille kahden viattoman olennon onnea?... Ei, sitä minun ei olisi täytynyt, enkä olisi sitä voinutkaan tehdä!
Kansa samoin kuin edellä torvien säestäessä. Yölepakko häipyy: pirtti valkenee. Vuoressa unisen Pohjan, Louhen kylmän kynnen alla, Siell' on sampo, sieltä etsi. Taivahan tulella rintas täytä, Orjavallan kahle katko, Miehen mieltä, miehen kättä käytä! Kansa soiton säestäessä uusien laulaa kolme viime säettä. Koko hääsali loistaa lumovalossa. ILVO. Anja, annahan kätesi!
Ilta häipyy, ja yö hiipii koivuille, yö hiipii ilmaankin ja himmentää taivaan, yhä istuu Herzeloyde ikkunassaan, silmänsä koivuilla. Yökin muuttuu aamuksi ja koivut heräävät hämärästä valjentuvan taivaan alla, yhä istuu Herzeloyde liikkumattomana ikkunassaan.
Tokko naurusuin jo nukkuu muinais-aikain kuvitelmaan, niinkuin lapsi metsän helmaan, kattonansa naavakuusi. Mielestänsä häipyy, hukkuu maailma uusi, aika uusi, aika aatteen, aika miekan, mutta oudon vieras, kova sydämelle taideniekan, jolle luona kansan tylyn jäi vain yksi virka: hylyn.
Mut kuolo sun runkoa kalvaa, Syö juuresi hiljalleen, Ja tähtesi häipyy, häipyy Niin varmaan ja vitkalleen. En huoli mä kulkea tuolla Mun vanhassa metsässäin, Eron hetki on tullut meille, Sen tunnen, sen vasta mä näin. On metsäni lempeä vielä, Myös hertas ja hellä se on, Mun ääneni vaan ei soinnu Tuon metsän laulelohon.
Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani rajotettuna vähimpään mahdolliseen.