United States or Mauritius ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mua kuinka tenhoo noiden silmäin liemu! Vaan katsos tummaa! nauha punainen, Ei leveämpi veitsen hamaraa, Suloista kaulaa yksin kaunistaa. MEFISTOFELES. Niin totta! näenpä miekin sen. Hän väliin kantaa päätään helmassansa; Sen silpoi hältä Perseys kalvallansa. Miks' oot sa aina hourumiellä! Tuleppa kummun päälle! Siellä Niin hauska on kuin Praaterissa.
Heti senjälkeen aukeni tuo palvelijain käyttämä sivuovi, ja herra Josef Harrison ilmestyi ulos kuutamoon." "Josef", huudahti Phelps. "Hän oli avopäin ja hänellä oli hartioillaan musta viitta, jotta hän vaaran tullen voisi peittää kasvonsa. Hän kulki varpaillaan seinän varjossa ja saavuttuaan akkunan luo työnsi hän pitkän veitsen raosta sisään ja nosti ha'an auki.
Mutta siellä huomasi hän myös, kuinka eräs mies saapui tuolle paikalle, josta veitsi oli löytynyt, ja katseli alaspäin etsivän näköisenä. Hän ei nähnyt Eeroa, joka oli metsikön varjossa. Eero ajatteli: "tuo mies on varmaan veitsen pudottanut". Hän meni miehen luo ja kysyi, mitä tämä etsi. "Etsin veistä, jossa oli kaksi terää ja valkoinen pää", vastasi mies.
Se oli musta, mutta tuo musta väri oli yhdeltä kulmalta kulunut jotenkin vaaleaksi. Klaus lähestyi pöytää, otti äkkiä veitsen ja leikkasi kiveä. Vääpeli huusi hirmustuen, vaan naurusuin lähestyi Klaus häntä. «Tuossa on kivi«, sanoi hän. «Se on hyvää lyijyä«. Vääpeli ei puhunut pitkään aikaan; hän vapisi, ja hänen huulensa sinertyivät.
Tuo oma itse, se vasta on kavala kettu se, joka ei päästä irti, se tahtoo viimeiseen asti pysyä mukana, se... Niin, niin ... niin, niin..." Daniel huokasi, pyyhkäsi muutaman kerran kädellään nenäänsä, huokasi jälleen ja toisti: "niin, niin ... niin, niin." Terävän veitsen tavoin Danielin sanat koskivat Robertiin.
Jo oli sanoma saatu, viety viesti tuonnemmaksi neien nuoren nukkumasta, kaunihin katoamasta. Vaka vanha Väinämöinen, tuo tuosta pahoin pahastui: itki illat, itki aamut, yöhyet enemmin itki, kun oli kaunis kaatununna, neitonen nukahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aaltojen syvien. Astui huollen, huokaellen, syämellä synkeällä rannalle meren sinisen. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sano nyt, Untamo, unesi, maku'usi, maan venyjä: missä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi?" Sanoipa Untamo unensa, maku'unsa maan venyjä: "Tuolla Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi. Nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen alla aaltojen syvien, päällä mustien mutien. "Siellä Ahtola asuvi, neiot Vellamon venyvi pikkuisessa pirttisessä, kamarissa kaitaisessa, kiven kirjavan kylessä, paaen paksun kainalossa." Siitä vanha Väinämöinen vetihe venesijoille. Silmeävi siimojansa, katselevi onkiansa; otti ongen taskuhunsa, väkärauan väskyhynsä. Soutoa melastelevi, päähän saaren saauttavi, nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen. Siin' oli ongella olija, aina siimalla asuja, käeksellä kääntelijä. Laski launihin merelle, ongitteli, orhitteli: vapa vaskinen vapisi, hope'inen siima siukui, nuora kultainen kulisi. Jo päivänä muutamana, huomenna moniahana kala otti onkehensa, taimen takrarautahansa. Sen veti venosehensa, talui talkapohjahansa. Katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onp' on tuo kala kalanen, kun en tuota tunnekana! Sileähk' on siikaseksi, kuleahka kuujaseksi, haleahka haukiseksi, evätöin emäkalaksi; ihala imehnoksiki, päärivatoin neitoseksi, vyötöin veen on tyttöseksi, korvitoin kotikanaksi: luopuisin meriloheksi, syvän aallon ahveneksi." Vyöll' on veitsi Väinämöisen, pää hopea huotrasessa. Veti veitsen viereltänsä, huotrastansa pää hopean kalan palstoin pannaksensa, lohen leikkaellaksensa aamuisiksi atrioiksi, murkinaisiksi muruiksi, lohisiksi lounahiksi, iltaruoiksi isoiksi. Alkoi lohta leikkaella, veitsen viilteä kaloa: lohi loimahti merehen, kala kirjo kimmeltihe pohjasta punaisen purren, venehestä Väinämöisen.
Rouva, neiti ja piika katsahtivat äkkiä ylös, kun kaksi sisälle astuvaa, korkeata vartaloa pimennytti käytävän. Rouva Griebel pudotti veitsen kädestään ja levitti pienet, siniset silmänsä seposeljälleen. Niin, se oli todellakin herra Markus, hänen äidillisen huolenpitonsa esine, hänen "hennoitettu kasvatuslapsensa", kuten hän itse nimitti itseänsä, mutta miten muuttunut eikö hän ollut!
Mathieu muisti Sérafinen hirveät mielikuvitukset sinä päivänä, jolloin hän oli vapaasti päästänyt kiukkunsa valloilleen siitä syystä, että oli leikkaajan veitsen kautta menettänyt sukupuolensa: "Oh, jos me jonakin iltana menisimme hänen luokseen, me kaikki, jotka hän on kuohinnut, ja jos me vuorostamme kuohitsemme hänet!"
"Mutta minä en saa sanoa sitä teille", jatkoi hän taasen, pitäen päänsä kumarruksissa veitsen yli. "Minä olen luvannut olla siitä puhumatta kellenkään. Niin on asianlaita tosiaan. Unohtakaa kaikki tuo, niin pian tuin voitte. Hiljaa! täällä meillä on vakooja, joka näki meidät kävelyllä eilen illalla ja kertoi Silas'elle". Neiti Meadowcroft aukaisi tavallisella alakuloisuudellansa köökin oven.
Vanloo astui askelen Drakea kohden ja tarttui hänen oikeaan käsivarteensa, jota kauhtana varjosti. Ja väänsin murha-aseen hänen kädestään, jatkoi hän tyynesti, ihan niinkuin nyt otan teiltä tämän veitsen. Vanloo oli todellakin vääntänyt veitsen isäntänsä kädestä.