United States or Croatia ? Vote for the TOP Country of the Week !
Ja viimein siinti meille Kyyrianmaa Kuin sini-viiva taivaan rannalla, Ja pian seisoimmekin vuorella, Mi Tornivuoreks' kutsutaan, Ja onnellisina kuin autuas sielu, Kun, tultuansa murheen kaukamaista Ja seisten partaall' unohduksen virran, Se nähdä saa Elysiumin niitut. Oi tätä hetkeä! Tok' oivallista, Sen myönnän.
Koska nyt en kerro näistä ihmisistä, en heidän nimeänsäkkään mainitse, sillä se vielä vähemmän sopii, kuin ei heistä kerran kerrota, No olkoot siis unohduksen yössä nuo ihmiset, kuu vaan sen muistamme, että he olivat olemassa, sillä ellemme sitä muista, niin erehdymme. Mutta, kuinkas muutoin! pitihän minun kertoman tuosta pienestä kassapäästä. Oliko hän siis erinomainen?
Niin hän uneksuu ja viimein herää Idän rannal seistes aamun Koin; Kirkastetuil kasvoilla hän nousee Unohduksen virrast viileäst. Elo hymyy niinkuin aurinkoinen Nousussansa purpuraiselt vuoteelt. Ulos astuuvi hän huoneestansa, Koska karjankellot kilisee, Käyskeleevi viljavainiolla, Joka hienos tuules lainehtii. Valmis onpi säihkyväinen vilja, Sadon lupaavi se monin kerroin.
Tänä toivottomuuden hetkenä uusi tähti syttyi näitten onnettomien puolisojen taivahalle. He lähestyivät toisiansa, he itkivät yhdessä. Entisyyden ylitse levitettiin unohduksen huntu, he lupasivat tukea toisiansa vaivalloisella tiellään, heidän entinen rakkautensa heräsi eloon ja antoi heidän aavistaa, että, jos he sen tulta säilyttäisivät, olisi heillä suurimmassakin kurjuudessa jotain onnea.
Yhä he harvenevat ja poistuvat unohduksen hämärään sumuun ja yhä enemmän saapi ihmisellinen vaatimuksemme alaa oppineittemmekin seassa, ja yhä enemmän iloitsee kansa, sillä hän on saanut uuden, vankan sään köyteensä, jota ei voi katkaista enään mikään voima, mitkään vehkeet ja tekosyyt.
Vai tämäkö juuri sinun karkoittaa vieraille maille? Kiirehditkö, armas Leo, hakemaan unohduksen lääkettä haavoillesi? Poika, tämä saattaa mieleni levottomaksi ja haavoittaa minunkin karvaista, pörröistä sydäntäni! Sinä matkustat pois. LEO. Auringot ja tähdet, kuinka joutuu aika! ANTON. Kohta seitsemän. Mutta millä sydämmellä siirryt? LEO. Tahdon ja en tahdo, kiirehdin ja viivyttelen, oi!
Tähän jälkimmäiseen lajiin saatamme me hyvällä syyllä lukea ne sotakertomukset, joista 1880-luvun kirjallisuus meillä tulvii ja jotka vanhan romantiikan myöhäsyntyisinä lapsina jo aikoja sitten ovat unohduksen helmaan vaipuneet.
Lähetä kohden naisen povea miekkasi leimaus! CANZIO. Mikä halpa työ tässä eloni hämäränaikana! Mitä hyödyttäisi tämä? Voisko kuolos nostaa aurinkoni laskustansa ylös ja kulettaa sitä takasin aamua kohden? Taitaisiko verestäsi syntyä se Pegasus, jolla ratsastaisin tästä unohduksen kaukaiseen saareen?
Atalantta heitä tervehtii, Mutta ilon sädettä ei silmä anna, Eihän siirry hänen otsaltansa yö. Joukko yöseen huomaa, huomaa vieno Kaarin: Kyyneleihin sammuu hänen laulunsa. Mutta valtiatar linnahansa astuu: Rakennetaan juhlallinen atria, Tyhjennetään toivon kultahiset maljat, Muistot unohduksen virtaan manataan. Toki synkeänä miettii Atalantta, Juhla hiljaisena jymisee.
Ja kuitenkin näyttää vetovoima vastustamattomalta. Tämä on jumalan säätämän, kenties tiedottoman uhrautumisen korkein huumaus, hunajan juhla, suvun ja tulevaisuuden voitto. Se on ilon, unohduksen ja mielettömyyden ainoa päivä, se on mehiläisten ainoa sunnuntai. Se on myöskin, kuten näyttää, ainoa päivä, jolloin ne syövät nälkäänsä ja jolloin saavat täysin tuntea kokoomainsa aarteiden sulouden.