Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. toukokuuta 2025
He lauloivat tyynestä laaksosta ja vilvakkaasta viinistä ja punaisesta ruususuusta, joka oli niin suloinen suudella. He lauloivat myrskystä ja tuulesta ja hiljaisesta majasta, jossa metsämiehen kaunis lapsi uinuu ruususuisen helmoissa... Kuinka kauniisti he lauloivatkaan!
Vaan »säkenet» sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu. Ja loistaen kauvan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rau'an, Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu. Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.
"Olen varma", jatkoi tytär, "että vasta sodassa oppisit rakastamaan Totilaa. Hän taistelisi minun ja Italian puolesta." "Niin", sanoi Julius, "hänessä uinuu sankari ja vielä suurempaakin." "Enkä tiedä suurempaa kuin sankarimieli", sanoi Valerius.
Se hiipii hiljaa ulkona puiden alla ja istahtaa sisässä häveliäästi nurkkaan, se väräjää salaperäisenä ja tummana ilmassa ja herättää sen, joka meissä päivällä uinuu. Ja se havahtuu, ja katsoo hehkuvin kukin ja kuiskaa huumaavin tuoksuin.
On ollut kansa outo kaukana, on ollut maa ja suuri valtakunta, vaikk' uinuu nyt se vuosisatain unta arojen autioiden hiekassa; sen lakkas laulu, sammui viime lies, tien sinne löytää vain nyt tiedemies, mi kurkistellen kumpuin patsahia, tavaillen kielen kumman kirjaimia näin muinaisista muovaa uudestansa, mik' oli outo maa ja outo kansa.
Niin ihmeen ääneti ja yksitellen yön taivahalla harhaa tähtein sarjat, kuin iäisyyden unta odotellen yön helmass' uinuu kattoin tummat harjat. Mun orpo sieluni, oi suuri hetki: nyt ihmiskohtaloista lyödään arvat! Mun orpo sieluni, sun elos retki on yksinäisyys, jonka sai vain harvat,
Ja palvelusjoukko on toimissansa, Ansaari, lemmikki, siinä on kanssa. Mut marmorivaasseista kumpuaa Sulo kukkien tuoksua hurmaavaa. Laill' odaliskien palmut nuo Ne norjina leijuin viehkettä tuo. Ei liiku sypressi, houri, sun ylkäs! Se taivaasta uinuu, mailman se hylkäs. Mut äkkiä soi sala laulelon ään', Tarumailta se nousevi helkähtämään.
Mut samaan aikahan jos saavut toiste sa linnan tietä äsken kulkemaas, niin salista sua kohtaa sama loiste, tuon vanhan vaimon näet siellä taas. Jo monet monituiset vuodet noin hän samaa tietään, samoin saattajoin yön maille saapuessa aina kulkee: hän hetken viipyy; toinen tuokio kun joutuu, lepoon hän jo silmän sulkee ja unta, rauhan unta uinuu jo.
Mutta mikä on unohdettu, se ei ole kuollut; mikä vuosia uinuu, siinä on vielä elämää, se voi herätä jälleen, herätä tuskanhuudoista, oikeutta ja sovintoa vaativista huudoista, jotka äänettöminä nousevat murrettujen sydänten syvyydestä, yksinäisistä, hyljätyistä haudoista.
Päivän Sana
Muut Etsivät