Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. toukokuuta 2025
On aivan kuin näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti käyvät värähtelemään.
Katon vanhan räystään alla viime säteet viivähtää. Maassa, puissa, kaikkialla vaikeroi ja nyyhkyttää. Viime säteet hellävaroin kattoja jo kultailee. Sisässäni ääni aroin itkee, heltyy, hiljenee. Linnut oksillansa vaikenevat, päivä vielä hetken viipyy poissa, neitseelliset haavat vapisevat autuaissa lemmen unelmoissa. Laaja lakeus kuin jättiläinen uinuu jälkeen päivän arkitöiden.
Hellä surumielisyys valtasi hänen mielensä, hänen sydämensä vielä verestävä haava oli auennut nähdessään tänä ilonhetkenä kaikki lapsensa kokoontuneina ympärilleen. "Niin", mutisi hän, "niitä olisi kaikkiaan kaksitoista, mutta minulla on vaan kymmenen. Kaksi uinuu jo nurmen alla, ja he odottavat meitä."
Yö tumma, uinuu Rooma suurta unta, mies yksinäinen valvoo kukkuloilla, mut kohta nouseva on valtakunta, maan kirkastaa mi uuden aamun koilla. Terve Caesar, sallimuksen valtakannel kaikuu, terve, terve Caesar!
Hän vajat, aitat kuljeksii, Lukkoja tunnustellen, Lehmät pahnoillaan uneksii Kulkua laitumellen; Ruoskat, ohjakset unohtain Pollekin talliss' uinuu vain: Seimi sen tuoksuavaista Täynnään on apilaista.
Syystuntu luonnossa ja taivas valju, ja kukat kuolleet, lehdet kellertää, ei tunnu tuuli, kylm' on luonnon silmä, ja veden pinta tuskin värähtää. On luonto tyyni, tyyni tunteettuutta, tai ehkä uinuu sopusointuaan tai väsyi luomaan ja nyt voimaa uutta tuoss' imee ikuisista vuoksistaan.
On, niinkuin maa ei olisi maata, niinkuin metsä ei olisi metsää, niinkuin eivät puut olisi puita, vaan niinkuin maa olisi nukkuva, lämminpintainen peto, joka jostakin säikähtäen voi pian ponnahtaa pystyyn ravistaen selästään kaiken, mikä siinä uinuu.
Se öinen on taivas, min korkea kansi kultana säihkyvi outoja tulia, se rusko on uusien päiväin, mi uinuu helmassa taivasta kantavain vuorten, se synkin on pilvi, min kahleissa säihkyy tuhansia vasamia ylpeän vaivan, se suurin on salama, se mustin on yö, mi raivosta nauraen tultansa lyö.
Salaperäisenä niinkuin aave talviyössä uinuu öinen katu kuin ois elämä vain hullu haave, sairaan mielihoure, lasten satu. Kerran, kerran yli vaikenevain kattoin vaipuu iäisyyden korkeudesta kuolon yö, viime kerran kaikki valtasuonet lyö, täyttyy heikon sukukunnan suuri kaipuu. Kerran kylmät, tylyt tähdet nousee vuotain verta yli kaiken katoamaan tuomitun.
Mitä onkaan onnenunet tähkäpäiden, kuulaat kaihot katoavain kesäin öissä verrattuna rauhaan kinosten ja jäiden, himottomaan loistoon talven tähtivöissä? Uinuu lakeus kuin lapsi, joka uskossansa kuolon syvään siunattuhun lepoon vaipuu, nukkuu sammumisen onni otsallansa, josta kadonnut on odotus ja kaipuu.
Päivän Sana
Muut Etsivät