Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 18. kesäkuuta 2025
Tuokion perästä runoilija sulki käsikirjoituksensa, jonka kansilehdelle oli kirjoitettu: Mirane, viisinäytöksinen tragediia, ja kohotti päätänsä. D'Artagnan tunsi hänet silloin kardinaaliksi. Hirveä näky. Kardinaali nojasi olkapäätänsä käsikirjoitukseen ja posken kättänsä vasten, ja katseli hetkisen nuorta miestä.
Tää luku usein posken kalventanut meilt' oli, silmän vienyt kohti silmää; mut lehti yks vain meidät langetutti: kun luimme, kuinka suukon sulho painoi hymylle huulten ikävöidyn armaan, tuo, joka minusta ei eroo enää, vavisten aivan suuteli mua suulle. Syy oli kirjan ja sen kirjoittajan; enempää emme lukeneet sill' erää.»
Pirtiss' istui pitkän pöydän päässä pyhäaattona nyt mökin äijä, huokahtaen arkihuolistansa. Posken tyynnä painoi kättä vasten, lujaan kyynärpäänsä pöydän päähän, mutta silmä sivuun vilkui joskus, asunut ei tyynnä alallansa.
Vasen silmä oli juossut ulos, siitä meni mitä rumin haava punaisena ja sinisenä nenän yli koko oikean posken poikki aina korvaan asti, ja välskäri oli parsinut tuon sormensyvyisen haavan kiinni yhtä ruokottomasti kuin kerjäläinen vanhat housunsa.
On, niinkuin Anja oli hänet siihen jättänyt... Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu kovin? Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä äsken kaikki, nyt on niin sekaisin.
On syynä näihin kaksi immen silmää Niin ihanaista, tumman siintävää, On syynä näihin kaksi immen huulta, Niin ruusunpurppuraista, viehkeää. On syynä vihdoin posken kainot ruusut, Niin hienot, raittihit, niin tervehet; On syynä uhkuava immen rinta, Kun mulle hehku ei sen tuntehet! EL
Joutuummin, kuin haipuvi illan rusko, me näimme posken kalpenevan, sen hehkun sammuvan yöhön; meillekö kuolema siis ois kammoks, outoa, uutta? Lieden luo toki jäin salotorpassain monet illat, hiilten hiipuvan näin, ja ma kuulin pauhua myrskyn, yöksi mi, yltyen vain, lumikieppein mökkiä saarsi.
Alkupuolla kristikirkon aikaa, Uuden maailman kun loistaessa Vaalen' maa ja usea uskovainen Silmäns' siitä kauhumielin käänsi. Asui Atheenassa mies Khrysanthos. Varhain, ennenkuin viel' la'en päältä Ruskee tukka kuihtui, kevään ruusut Posken jätti, korkee otsa uurtui, Ol' sen korviin sana soinut, rinta Riemull' auennunna Kristukselle. Mutta hänt' ei uusi syntymänsä Saanut kammomaan, mit' elämässä Pyhäks', armahaks' hän arvas ennen. Vihaamaanpa hänt' ei koskaan saatu Maata, jossa häll' ol' isänmaansa, Kaunis Hellas; ihanteensa aina Ol' Atheena, kirkas templikylä; Hekkumaanpa vielä sielu suli
Vaikk'en liene liian arka, säikyn Suomen suvi-yötä, siin' on tenho, taika myötä; pelkään puita kukkivia, valkamia valoisia, punapurtta rannan alla, kauneutta kaikkialla. Hiljaa! Enin säikyn noita posken nuoren purppuroita, impeyttä silmän syvän, lempeyttä huulen hyvän, tuota kaulan kaareutta, poven kummun kukkeutta, pelkään pettymystä uutta, ihmislemmen ihanuutta.
Hän tuskin hengitti, kuoleman raskas ja juhlallinen läsnäolo hillitsi ja painoi alas kaiken elämän huoneessa. Pojatkin istuivat nyt hiljaa, yhdessä kohden. Ville katseli silmät pyöreänä vuoron äitiä, vuoron kätkyttä. Suupielessä näkyi vielä murenia syömisen jälkeen, posken oli kova leivänkannikka hangannut punaiseksi.
Päivän Sana
Muut Etsivät