Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 4. lokakuuta 2025
Istuin, tehden arveluita, sanaakaan en haastaa suita, korpin tuiottavat silmät tunki sydänsopukkaan, Seikkoja vain mietin noita, päätäni en nostaa koita, painoin patjain purppuroita, lamppu kun loi valoaan; oi, ei näitä purppuroita, kun luo lamppu valoaan, *hän* nyt paina milloinkaan!
»Ach, prijatelj!» huudahdin minä venäjäksi ikäänkuin vasta nyt olisin kuullut kysymyksen, »tule kiireesti avukseni, tsuhna hirtehinen täällä varastamassa enkä minä yksin voi hänelle mitään. Joudu, ystävä, valkeakin juuri sammuu!» Samalla painoin heikosti riutuvan rihmanpalan sammuksiin, jatkaen yhä samaa rynnistelyä ja ähellystä.
Ja niin minä eräänä päivänä seisoin sen talon ulkopuolella, missä Herman Grimm asui ja painoin sisäänkäytävän ovikelloa. Se avautui, portinvartia pisti päänsä ulos luukustaan ja katsoi minuun pitkään. Grimmiä, neuvoi hän mihin kerrokseen minun oli kiipeäminen. Siellä taas jouduin palvelijan tarkastettavaksi.
Ja kun näitten molempien muisto tukeutti minut, sorruin minä, kun koetin sanoa, että Peggotyn koto oli minun kotini, ja että kaikki, mitä hänellä oli, oli minun, ja että minä olisin paennut hänen turviinsa, jollei hän olisi ollut niin vähissä varoissa, että pelkäsin jollakin lailla vaivaavani häntä minä sorruin, niin, kun koetin sanoa näitä, ja kätkin kasvoni käsiini ja painoin pääni alas pöytää kohden.
Aatelkaas nimittäin, että joku rehellinen frankfurtilainen olisi astunut talonsa portille ja tervehtinyt yliadjutanttia herra tohtoriksi ja tiedustellut niitä minun sota- ja voittolaulujani... Kaupungin portille saavuttaissa tykytti sydämeni valtavasti. Minä painoin suuren upseerinhattuni syvään silmilleni ja kätkin nenäni, sen-aikuiseen keikaritapaan, syvälle kaulaliinaan.
Tämä maa oli meitä kohdellut huonosti; se oli ansiomme palkinnut pahalla, maanpaolla ja omaisuuden riistämisellä. Vaan kaikki tämä oli unehutettu, kun minä ainoa de Lavalin jälkeläinen laskeusin polvilleni pyhälle maalle ja meriruohon väkevän hajun täyttäessäni sierameni painoin huuleni märkään hiekkaan. Suo.
Päivältä ois' silmän' peitettävät, Sinuun katsoa kaihoan. Julkaista mun velkani sulle tahdoin, Siitä syystä vielä mä elän nyt. Murtunut ma oon, mutt' mainehesta, Waikka nuori, sain osani. Kuuntele kun kertovat runoniekat, Tietää saat sä, ken oli Hjalmari. Pohjan urhoks', merenkuninkaaksi Mainittiin mua, maailmaa Kiertelin kuin myrsky, mä ylpeet painoin, Heikot nostin, kruunuja jakelin.
Koko ruumiissani tuntui silloin taas samanlainen värähdys kuin aina ennenkin, kun hän auttaessaan minua noin hellästi kosketti, mutta silmiini tuli kyynelet. Minä painoin ne käsiini ja koetin kuvailla, että kaikki oli niinkuin ennenkin. Ei minulla ... ole ... mitään ... uuvuttaa vain, koetin kuitenkin sanoa niin rauhallisesti kuin voin, mutta ääneni vapisi joka sanassa.
Näin erään heistä eespäin käyvän, mua syleilläkseen niin suurell' armaudella, ma että tahdoin saman tehdä hälle. O, varjot turhat harha-hahmoinenne! Kolmasti hänet käsivarsin kiersin, kolmasti rintaani vain omaa painoin! Vuoks ihmeen, luulen, väri multa muuttui, mut varjo hymyili ja taapäin siirtyi mun häntä kiihkeästi seuratessa.
Jospa olisin minäkin voinut kylmentyä häntä kohtaan samalla tavalla! Mutta minä en voinut. Tällä hetkellä rakastin häntä hellemmästi kuin milloinkaan ennen, rakastin kivulla, surulla, toivottomuudella senlaisella, joka tympistytti mielen kaikelle muulle, mitä maailmassa löytyi. Vielä kerran painoin korvaani oveen. Luulin kuulleeni liikahdusta, kenties hän sittenkin valvoi?
Päivän Sana
Muut Etsivät