Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 30. syyskuuta 2025
Erehtyi itsestään, ei ymmärtänyt silloin vielä, mitä rakkaus oli. Nyt hän sen vasta tunsi, tämä oli sitä oikeata, tämä kestäisi elämän loppuun saakka. Ja hän ylisteli onneaan; toivoi, että kaikki ihmiset menisivät kihloihin, ei mikään maailmassa ollut hauskempaa. Hannan ajatuksiin pyrki tapaus pyykkituvasta ja puheet, joita hän pitkin syksyä oli kuullut.
Sitten hän oli lähtenyt sieltä sielullisesti kovin runneltuna, liekkien lyödessä hänen takanaan mustaa taivasta kohti. Siihen aikaan hän rupesi ryyppimään. Jos kuka kysyi häneltä jotakin mökistä, sillä hän oli onneaan suunnitellessaan kertonut siitä jo ihmisille, hän sanoi sen palaneen vahingossa; mutta jos äidistä puhuttiin, hän ei vastannut, vaan antoi muiden kysellä.
Mutta Kramsu jatkaa vielä, hän huomauttaa vielä kerran, että rientää täytyy, että ei saa levätä, sillä »ken lepohon itsensä heittää, on kuollut jo eläissään.» Siis: elämä on turha, mutta kuolema kuitenkin peljättävämpi. Täytyy elää, täytyy ainakin koettaa elää ja etsiä onneaan, vaikka ei kukaan löydä sitä.
Samaan aikaan menetti Lauri Larsson kokonaisen viljalaivaston Hollannissa ja kaikesta tästä joutuivat hänen asiansa rappiolle, vaikka hän itse pysyikin murtumatonna. Edellisen kertomuksen lopulla hän seisoi vielä suorana ja jäykkänä taistellen kovaa onneaan vastaan. No, ja kuinka sitten kävi? Sitten tulivat taas maalle kovat ajat 1741 vuoden surkean sodan mukana.
Satakieli, sekin täällä Onneaan on kaihoisempi; Pitkään nyyhkii sävelsoinnut, Ja on laulu lempi, lempi! Ma kukkaa lemmin, mut kukkaa en tunne; Se tuskaa tuo. Ma katson kukkakupuhunne, Pyrin sydämen luo. Soi kukkain tuoksuhun laulus hieno, Satakieli, sun. Pyrin sydämen luo, mi on kaunis ja vieno, Niin kaunis kuin mun.
Vimmoissaan toivoi hän itsensä julmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria kalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin jättiläiset muinoin olivat tehneet. Nälkä herätti pojan viimein noista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa. Siellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä usuttivat talon koiran hänen päällensä.
Sinä hetkenä oli hänen onnensa mitta kukkuroillaan ja hän toivoi taas, että olisi »saanut kuolla, ollessaan niin rakastettu». Autuaallisuudessaan he unohtivat kaiken, maan ja taivaan ja ihmiset ja heidän pahat silmänsä. Ja sekunnit vierivät pois Mutta ihmiset eivät olleet unohtaneet heitä, eivätkä pahat silmät laiminlyöneet tilaisuutta vaaniakseen heidän onneaan.
Nyt hän pelkää onneaan: Kuningas jos suuttuis hälle, Syöksis varmaan kuolemaan! Silloin Ester ihanainen Puhuu kansan puolesta: »Minä olen Juutalainen, Kuningas, heit' armahda!
Miehet kävivät pyydyksillään, kumpikin omalla tahollaan, ja heillä oli täysi syy kiittää onneaan, mutta sitten Heikki kerran palasi pyydykseltään tyhjin käsin. Kalat oli varastettu padosta! Varas tuli kuitenkin samalla ilmi, sillä saalis oli syöty paikalla; se seikka heti ilmaisi rosvon. Heikki oli kyllä harmissaan, mutta naurahti kuitenkin, ja pian hänellä oli taas uusi pyydys valmiina.
Eihän Irene tahtonut koskaan katsoa mitään asiaa ratkaisevaksi. Olihan jo pelkkä avio-eron käsitekin aina ollut kauhistus hänelle. Ja eikö hän ollut aina tuominnut mitä ankarammin niitä, jotka sellaisen avulla etsivät omaa yksilöllistä onneaan eivätkä uhrautuneet lapsilleen ja toisilleen. Häpeä se oli aina ollut Irenen mielestä. Kuinka hänestä äkkiä olisi tullut sellainen sankaritar?
Päivän Sana
Muut Etsivät