Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. toukokuuta 2025
Mitä muuta teillä on minulle sanottavaa? Minulla? Ei mitään. Kun vain annan teille sen käärön Käärön? Niin sen; tiedättehän Ah, aivan niin; paperit Pietari Kanslerilta Kas tässä ne ovat, aivan kaikki. Kirjeitä ja pergamentteja herra Olaf Skaktavlille. Käärö on auki, nään minä. Te tunnette kai sisällön? En, herra; minä en mielelläni lue kirjoitettua; siihen on omat syynsä.
Soturivanki, kahleiss' orjan, hän Maurein-rannall' unelmoi: »Taas teidän, pääskyin, parven sorjan nään, linnut, joita syksy toi! Te tänne mailta toivon armaan tulitte päivään paahtavaan. Oi, Ranskasta käy tienne varmaan: Miks synnyinmaasta ette kerrokaan? »Jo kolme vuotta muistoks kortta teilt' anonut oon laaksostain, miss' synnyin, missä kotiortta loi lapsi kuviin unelmain.
Nään tuolta aavan ulapan ja aallot hyrskyharjat ja mielessäni vaihtelee niin kummat kuvasarjat: nään kuinka toiset riemuiten he laskee seljemmäksi ja kuinka kuolon kauhistus saa posken kelmeäksi.
Ma liian vanha oon vaan leikkimään, Ja toivomatta jäämään liian nuori. Mink' onnen mailma mulle suoda vois? "Oi kielly! heitä liika-toivot pois!" Kas noin se vanha virsi kaikuu, Mi soipi kunkin korvihin, Jot' aina vaan yhä käheemmin Jok' ainut hetki meille raikuu. Kauhulla mielin aamuin valvahdan Ja karvas itku poskiani valaa, Kun päivän nään, mi kulkiessahan Ei täytä rahtuakaan mitä sydän halaa.
Jo sekin kauno poissa, Ja suvi lehdikkoissa Mull' uudet riemut suo. Sill' tammen alla tuossa Kosk' nuoret nään ma koossa, Ma yllyttämään heit'! Jo jäykkä poika vierii, Ja tyly tyttö kierii Mun kuullen säveleit'. Te jotka siivet luotte Mun kantoihin ja suotte Mun yhä pyöriä vaan, Te runottaret, varmaan Myös mäkin luona armaan Tok' vihdoin rauhaa saan? Itsepetos.
Ma poies mennehen polvekseen nään lapsuusmaailman riemuineen, nään kynttilöitä ja joulupuita ja ystävyksiä hymysuita. Ja ompa kuin kuva elon sais ja mua hellästi katsahtais, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan. Ja senhän vuoksi niin lämmin on sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen. Eli Rem.
Tunsin tuon, kun suosi, kun autti akhaijeja ennen, nytpä jo nään, miten auttaa kuin ikivaltoja arvoon iliolaisia, vaan väen vie, kädet kytkevi meiltä. Kuulkaa neuvoni siis sekä seuratkaa sitä kaikki.
Niin paljon, paljon hukkahan kulunut on tyhjyydessä päivien harmajain ja rytmiin riutuvaisen laulun mennyt on nuoruuteni voima. On eessä outo taival ja mykkä yö ja tuska tuntematon ja lauluton ja aamunnousuun viel' on aikaa, tähdet te, tähdet te, kuinka kauan? Nään usein unessa ma kaupungin. Mun on kuin ois se jumalille luotu, mun koskaan sinne astua ei suotu, mut unessa sen tunnen kuitenkin.
Ja everstiluutnantti Drufvan pois lepo karkoittuu: »Ehyt rinnassa ryhti nyt tarpeen ois, nyt murtuu muu. Vihamiehen tuolla jo käyvän nään monivertaisin joukoin ryntäämään, ja seista ja viime mieheen mun taistella käsketään!
Ne vilkkuvat, ne välkkyvät, Mä silmin seuraan noita. Ja soutaessain järvellä Sen tyyntä peilipintaa Nään yllä tähtitaivahat Ja alla yhtä rintaa. Ja mieli käy kuin hurmoksiin, Ja aatos kauvas entää, Ja on, kuin sielu siipysin Tuonn' ylös tahtois lentää. Oi, tähtyet, yön kynttilät Ikuisell' ikkunalla, Te vilkkukaa, te välkkykää, Kun kuljen maailmalla!
Päivän Sana
Muut Etsivät