Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 19. heinäkuuta 2025
"Sinä, Pohjolan emäntä, tunge turmiot kivehen, pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse, elä kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana! "Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytellä omia orahiasi, kylvämiäsi jyviä! Sa'a rauaista raetta, teräksistä telkyttele oman auran kääntämille, Pohjan peltojen perille!
Kaikki antoi armas aika, Antoi kesän, antoi talven, Antoi joulun, antoi kekrin, Antoi riistoa, eloa, Ystäviä ja iloa, Antoi pojan äitilleni; Vaan mitä minulle antoi? Ei mitäpä milloinkana.
Koska lassa lattialla Pieni Paavo polvillansa Itseksensä istuskeli, Kyykyllänsä katseleepi, Ei luultu lukia-miestä, Kirjamiestä milloinkana Tästä lapsesta tulevan, Osaajata ollenkana, Ensinkään yrittäjätä, Rupeajata runoille.
Niin on neito taattolassa, Kuin marja hyvällä maalla; Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa; Harvoin saapi orja lemmen, Miniä ei milloinkana!» Nämät rastaan raksutukset väittää Wäinämöinen tyhjiksi loruiksi; juuri päinvastoinhan: »Lapsi on tytär kotona, Vasta neiti naituansa!»
Silloin sanat sattui mieleheni: »Eikö sitten enää milloinkana miestä ollut Ajan voittajata?» Väkevästi vanhan silmä loisti, kädet rinnoillaan hän risti, lausui: »Aika voitetahan joka kerta, jolloin aatos miehen mieless' syttyy, aatos miehen mieltä ankarampi, kasvavainen yli kuolevaisen.
Päivä pääskyille tulevi, Ilo ilman lintusille, Ei minulle milloinkana, Ei ilo sinä ikänä! Iso kuoli, äiti kuoli, Kuoli mun sukuni suuri, Jätti jäisille jälille, Pyöriville portahille, Joka suohon sortumahan Likahan litistymähän.»
Elköhön hyvä Jumala Luoko lasta luonnotonta, Eikä aivan armotonta, Isotonta alle ilman, Emotonta ensinkänä, Niinkun loi minun Jumala Isottaman alle ilman, Emottoman ensimmäisen Loi kun lokkien sekahan, Karille meren kajavan. Päivä pääskyille tulevi, Varpusille valkenevi, Ilo ilman lintusille; Ei minulle milloinkana.
Niinkuin tuo on nytkin vielä Sitehissä sitke'issä, Vaikka on jo vanha kyllä, Eipä taia tullakkana Siitä miestä milloinkana, Joka poikki ponnistaisi, Katkoisi kapalovyönsä, Jaksaisi jaloin kävellä Aikamiehen askelia, Päästä päähän pitkän pöyän Isommille istuimille, Rinnalle rikasten kielten, Valtakielten kumppaliksi; Että vielä virkamiehet, Oikeu'en omat jäsenet Suomen kieltä kirjoittaisi; Että tuomiot tulisi, Esivallan valtakirjat Kansan kielellä omalla, Talonpoian tuttavalla.
Mitä huoli hän sen huminasta, Yksin junnaili hän juhtinensa Kuulematta kiusauksen ääntä. Eipä koskaan täällä käsivartta Kannun ääressä hän koukistanut, Katsonut ei silmä milloinkana Kohden naisen poven kukkuloita Miehen mieltä eksyttävä tieno.
Meni päivä, meni vitkoin viikko, Tuomon aina maatess' äänetönnä, Huohottaen helteisessä työssä, Kunnes kerran, tulless' illan lempeen, Vaaleana makas vuoteellansa Miesi milloinkana heräämättä. Niin hän päätti elämänsä päivän; Pian pois hän räikynällä vietiin, Talon korske'illa hevosilla, Talon vainioilta haudan helmaan.
Päivän Sana
Muut Etsivät