United States or Vatican City ? Vote for the TOP Country of the Week !
Mutta äkkiä ampuutui mieleen ajatus, että mitähän jos isä kuolisi sinne... Voi hirmuista... Mikähän verkko silloin peräksi pantaisiin! Hyi sentään!... Silloin ei muu auttaisi kuin myydä tämä talo noille toisille ja mennä kotitaloon asumaan omalla osallaan. En ottaisi isäpuolta noille lapsilleni.
Näistä kaikista mullistuksista ja vyörymisistä en kuitenkaan silloin vielä paljon käsittänyt enkä tietänytkään, kun Aspelan vieressä kärryissä istuin. Frantsilassa me yhdyimme Savon maantielle ja ajoimme Temmekselle ja sieltä Tyrnävälle. Pitkiä huippauksia olimme ajaneet sinä päivänä, niinkuin edellisenäkin, ja monta ihanaa paikkaa oli muistossani, kun ehtoolla myöhään saavuin Aspelan kotitaloon.
Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön, seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel itsekään käsittänyt.
Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka viimeinkin on suoritettava. Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa kaiken tuon vihatun kansan: Joukon Untamon hävitti, Tuvat poltteli poroksi, Kivet jätti kiukahista, Pitkän pihlajan pihoista. Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin.
Hän haki silmillään jotain tukea, sillä hänen asemansa oli mielestään niin epävakainen kuin hän olisi irroittuneella lumi-vieremällä seisonut. Silloin hänen sinne tänne kulkeva katseensa pysähtyi kotitaloon, joka oli järven toisella puolella ja jota laskeva aurinko valaisi.
Ol' aamuyö, kun kerran matkallain ma sattumalta kotitaloon sain. Kaikk' oli pihamaalla ennallaan, kaikk' oli kivet, polut paikoillaan. Ja yli nukkuvien kenttien viel' lepäs huntu öisen auteren. Ol' liki käynyt uhka hallayön se sentään säästi veljieni työn. Kaikk' kiilsi koissa aamun nousevan kuin uni onnellisen nukkujan. Ei vielä valveill' ollut yksikään, viel' oli tuskin haavat hereillään.
Tulin sitte, veikkoseni, kaupunkiin, sidoin tammani pihaan, otin paperin ja menin linnaan. »Mitä asiaa?» »niin ja niin», sanoin, »emäntäni on täällä, teillä suljettuna». »Onkos sinulla mitä paperia?» Tuppasin hänelle paperin. Hän katsahti siihen: »odotas», sanoi hän. Minä istahdin penkille. Aurinko meni jo yli puolen päivän. Esimies tuli ulos: »sinäkö», sanoo, »olet Vargushof?» Minä olen. »No ota vaimosi», sanoo. Paikalla avasivat portin. Hän tuotiin esille omissa vaatteissaan niinkuin pitikin. No lähtään, nyt sitten. »Oletkos tullut jalkasin?» »Ei, kyllä minulla, on hevonen». Tulimme pihalle, maksoin seisotushyyryä ja valjastin tamman, panin mitä oli heiniä istuimen alle. Fedosja istuutui, kietoi vaipan ympärillensä ja niin sitä lähdettiin. Hän, on vaiti ja minä olen vaiti. Vasta kun olemme tulemassa kotitaloon hän sanoo: »vieläkös äiti on elossa?» Minä vastaan: jo toki. »Entä isäukko?» Elää hänkin. »Anna anteeksi minulle, Taras, tuhmuuteni». Mutta minä sanoin: »mitäpä niistä entisistä, jo kauvan sitten olen antanut». Enempää ei hän sitten puhunut. Tultiin kotiin, hän paikalla lankee äidin jalkain juureen.
Puhemies ja morsiamen isä maistelivat kihlajaisia, että jälkimäinen tuli jo hyvään ryypyn liepakkaan ja ilmoitti Pasaselle, että hän maksaa tyttärelleen kolme tuhatta perintöä, ja jos miehessä näyttää olevan miestä hallitsemaan, niin tuhat tai kaksi lisää. Viikon päähän he tekivät määrän Jahvin ja Miinan kuuliaisille, mutta näitä käsilläolevia kuuliaisia menivät viettämään Hintin kotitaloon.
Mutta ajattelehan itse: onko koskaan kuultu, että sulhanen tuollaisella mielellä lähtee morsiamensa kotitaloon, jossa päälliseksi ei ole kokonaiseen kuukauteen käynyt! Onko siitä jo niin pitkä aika? sanoi Edvard rypistäen haluttoman hajamielisesti silmäkulmiaan. Sitten katsahti Vendelliin ja he molemmat naurahtivat. He ajoivat lähes penikulman matkan puhumatta sanaakaan toisilleen.
Sehän on merkki siitä, kun Hannalle ovat kainia kantaneet sentähden, että se meni köyhään naimiseen rikkaan ehdolla. Se on totta, että jos ne eivät saa rikkaita, niin ne elävät ilman ja siltä varalta ne juuri siihen Hannaa hommaavatkin... Se puoli, että minulle olisi se arvotonta muuttaa Vaaralaan vaimoni kotitaloon asumaan, on kuitenkin pieni asia.