Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 24. heinäkuuta 2025
Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen. Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui jänteväksi, sen koko runko solakoitui.
Mutta vanha klaveeri, vanhempain ajoilta sekin, oli hengissä vielä, kielet jaksoivat soida, jospa vähän sorroksissakin, kokonaisen ihmis-iän säveleitä. Ukko muisti tuossa niin paljon, sekä iloista että surullista noilta vuosilta, siitä saakka kuin hän pienenä oli nähnyt pyrstötähden, tähän asti, jolloin se oli täällä jälleen.
Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Noistapa toki tulisi kalanluinen kanteloinen, kun oisi osoajata, soiton luisen laatijata." Itse loihe laatijaksi, tekiäksi teentelihe, laati soiton hauvinluisen, suoritti ilon ikuisen. Kusta naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista; Kusta kielet kanteletta? Hivuksista hiien ruunan.
Käsitin, että ne kielet, joita siellä opetetaan, ovat välttämättömät vanhojen kirjojen ymmärtämiseksi, että miellyttävät tarut vilkastuttavat kuvitusvoimaa, että historian huomattavat tapaukset kohottavat mieltä ja että niiden punnitseva tarkastaminen kehittää arvostelukykyä.
Muutamat pahat kielet kertoivat tytön isän olleen mustalaisen, joka olisi jostakin paikasta tässä avarassa maailmassa viekotellut tytön äitivainajan mukaansa ja sitte jättänyt vaimonsa ja perillisensä turvattomiksi, oman onnensa nojaan.
Kätke malja, lohduttakoon sen hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!" Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: "Ylös, nuolet ja jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen."
Isän miekka ankara vyöllä on, ja olalla harppu huiskii. »Vaikk' kaikki sun pettäis, laulun maa», huus uhmaten urho oiva, »tää miekka sun oikeuttas puolustaa, tää harppu on riemukses soiva!» Ja laulaja kaatui, mut lannistaa ei ylvästä henkeä voida. Hän harppunsa särki, ei enää saa sen haastavat kielet soida: »Sua koskaan vieras ei sorrakaan, sa lemmen ja miehuuden kaiku!
Mut kierot kielet kuiskivat kyitään, Ja jo erkani vihoin Nuo ylhät, loistavat puolisot. Nytpä päivällä, loistossa yksin Tuoll' ylpeilee hän, aurinko Sol, Min mahtavuutta Palvelee sekä hymneissä kiittää Kovat, onnesta korskeat ihmiset. Mutta öin Vait astuu taivaalla Luna, Tuo äiti-raukka, Kera orvoiksi jääneiden tähtilasten.
BRUTUS. Ja miksi tulet? HAAMU. Kertomahan, että Philippin luona näät mun jälleen. BRUTUS. Hyvä! Siis nään sun jälleen? HAAMU. Niin, Philippin luona. BRUTUS. No niin, Philippin luona siis. Hoi! Lucius! Varro! Claudius! Nouskaa, miehet! Claudius! LUCIUS. Kielet, herra, eivät soinnu. BRUTUS. Hän luulee yhä vielä soittavansa. Heräjä, Lucius! LUCIUS. Herra hyvä, mitä?
Vanhemman sisaren hennot sormet juoksivat liukkaasti mustia päriseviä näppäimiä myöten, mutta Maryn soittaen ne helisivät kultaisesti kuin kanteleen kielet. Hän säisteli sisarensa laulua. Cecilian ääni oli ihmeteltävän täysinäinen ja taipuvainen, mitä helkkävin, oivallisin soprano. Tyttö lauloi täydellisellä taidolla erään Händelin aarian.
Päivän Sana
Muut Etsivät