Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 10. heinäkuuta 2025
Vai laulatteko?» Maaria vastasi sekä laulavansa että soittavansa, mutta kanteletta eikä pianoa, ja nyt kaikki pyysivät häntä soittamaan. Maaria meni ottamaan kanteleensa ja rupesi laulamaan Runebergin runoelmaa Talonpojan pojasta.
Ei nimi unhotu sen, joka lepää tuolla, Ikäänkuin uinahtain vaan matkan vaivoista. Kirkkaana loistaen hän tähtitarhain puolla Lemmellä katselee suloista maatansa. Tän kansan vaivoja ja isäin sankartöitä Hän selvemmin kuin muut osasi laulella, Ja ihannella voi hän Pohjan kesäöitä Ja silloin sointuvasti soitti kannelta. Runottarensa nyt jok' kätki kanteleensa, Ja ääni voimakas ei enää meille soi.
Ja niin sai soittonsa suru, niin kärsimys kanteleensa, niin puute puolestansa puhujan joka ennen vain nuoria nauratti, ennen vain paimenille pajatti ja jonka oma ilo oli ylin onnensa ollut.
Oi, totta ma sinua rakastan! Ja hänen kanteleensa kasvoi ja helisi kuin hopea vuorissa, hänestä tuli kaikkein kaunihin soittaja ja hän sai ihmiset itkemään ilon kyyneliä. Istuipa kerran köyhä paimenpoika illalla metsässä, tähtiä katsellen. Kuului silloin hiljainen ääni taivaan sädesarjasta, kysyen: rakastatko meitä? Rakastan, vastasi poika, teitä olen rakastanut niin kauan, kuin muistan.
Taas seurasi vakava vaitiolo, mutta Husula otti kanteleensa ja rupesi laulamaan: Voi, Herra Jumala armosi suo, Vie meitä pois pahan vallasta, Sinulle jokainen tuskansa tuo, Sinun on valta ja kunnia. Omiin ajatuksiinsa vaipuneina ei ollut kukaan huomannut vanhaa miestä, joka hiipivin askelin oli tullut metsästä, aikoen laulun kestäessä kulkea heidän ohitsensa leiriin.
Kyll' lauluni on entinen, Ei muuttuneet oo sanat sen; Mut sydän muutti kai sisimpänsä: Ei tunne entistä itseänsä. Wäinämöisen kantele. Wäinö mielin murheisin Maan hylkäs isiensä, Niin kanteleensa kuitenkin Hän jätti jälkehensä. Ei sittemmin oo kuitenkaan Tuo kannel soinut milloinkaan. Tää kantele, niin kerrotaan, Jäi onnen tuottajaksi: Kun soipi se, se soitollaan Saa Suomen onnelaksi.
Jorma yksin ei mitään luvannut, nousi ylös, otti sauvansa ja pisti kanteleensa, joka oli ketun nahkaan kääritty, kainaloonsa ja virkkoi mennessään: Kun lienette Väinöä viisaammat, ette minunkaan, pahaisen palvelijansa, neuvoja kuunnelle. Sanon vain niinkuin sanoi kerran Väinö lähtiessään: Ei siedä Väinöään soimattavan, naurahtelivat miehet hyväntahtoisesti Jorman jälkeen.
Juteini kertoo siinä Kalevalan runomitalla, kuinka hän kääntyi »kulkemasta runon tietä tappuraista» ja kantoi kanteleensa »luoksi wanhan Wäinämöisen». Hän tulee siitä kuitenkin vain onnettomaksi, niinkuin kansakuntakin, joka »ei palwele wiisautta Wäinämöisen»; sillä »oma arwo ombi kallis, toisen hyödytys hupainen, joita wailla waiwaisena onnetoina kukin kanta ombi niin kuin orpo-lapsi.
Tässä pienessä piirissä oli soitto ja laulu jokapäiväisenä ajanviettona, johon Sprengtportkin mielellään liittyi erittäin kauniilla äänellään. Sinne hiipi Juhana Husulakin kuunnellaksensa harppua, klaveeria ja laulua, ja vihdoin valkeni sekin päivä, että hän sai olla mukana. Hän oli nyt erossa Gammelbackasta ja sikäläisistä ystävistä, mutta kanteleensa kuletti hän muassaan ilossa ja surussa.
Jahah, sanoi rovasti istuttuaan vastapäätä Snellmania mehän istumme nyt tässä kuin missä symposionissa, valmiina kuulemaan itseänsä Platoa tuossa sininen taivas, tässä honkien pilaristo tuolla Arkipelaagi, tässä istuu itse Orfeus, mutta missä on hänen kanteleensa? Tässä! ja Naimi asetti sen Lönnrotin viereen penkille. No, Plato, demonstreeraapa siis se ruotoinen teoriasi.
Päivän Sana
Muut Etsivät