Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 25. kesäkuuta 2025
Yhtenä sunnuntai-aamuna puhkesin katkeriin kyyneliin. Kävelin metsään ja itkin siellä yksin. Valittelin sirkkusille, puitten oksille puhelin. Oudot ihmiset eivät minusta välittäneet, kylminä vaan kohtelivat suruani. Taikka sitä enemmän väistyivät minua mitä surullisemmalta näytin. Jumalastakaan ei tuntunut olevan apua. Avasin mieleni luonnolle ja metsä huokasi kanssani.
Mutta äläpäs, ei se niin vain käy; No niin: mamma sanoi: »ei»! Tuure vielä silloin lueskeli eikä hänellä ollut mitään, ja mamma tahtoi saada rikkaan vävyn ymmärräthän. Niin, niin, se oli aikaa, se. AGNES. No, sitten? SIIRI. Sitten Tuure hylkäsi opinnot ja otti siihen sijaan tämän paikan, mutta se ei kuitenkaan auttanut. Mammasta hän oli sittenkin vielä liian köyhä. Ush, kuinka minä itkin!
Ja minä rukoilin ja itkin ja taistelin yksinäni, vaan ei mikään, ei mikään auttanut. Kumminkin olin päättänyt, että sinä et saisi koskaan tietää mitään siitä, jota vastaan taistelin; ei minusta näyttänyt väärältä salata sitä.
Häpeissäni ja katkeralla mielellä vetäydyin minä huoneen nurkkaan ja itkin siellä katkerasti, ehkäpä katkerammin kuin koskaan sittemmin. Eikä kukaan tullut minua lohduttamaan, ei edes vanha isoäitikään, joka muuten aina oli niin hyväsydäminen. Tunsin itseni silloin perinpohjin onnettomaksi ja kaikkien hylkäämäksi.
Tällä kertaa isä ei lähtenyt veneellä, vaan jalkaisin. Jos äitini olisi elänyt, olisi isä arvatenkin jättänyt veronkantomatkan tekemättä. Minä en uskaltanut mitään sanoa. Itkin vain. Herran haltuun, poikaseni, sanoi isä ja lähti matkalle pyssy olalla, toinen kainalossa. Takaisin ei palannut. Olin kymmenvuotias, kun tulin talon isännäksi.
Pidä varalta, noin neljännestunnin kuluttua me ainakin olemme jo liikkeellä. Kyllä. Niin, hyvästi nyt. Vielä pari suutelua, ja sitten hän läksi. Annoin kyynelten nyt juosta valtoinaan. Minä hupsu! En tietänyt, miksi itkin, en oikeastaan ollut pahoillani enää, en peljännyt mitään Antin suhteen, enkä millään muotoa olisi tahtonut häntä jäämään huviretkeltä pois.
Ja siitä Sua kiittää tahtoisin, kun kohtasin ma naisen, toverin, mi minuun katsoi silmin syyttävin, mut sentään anteeks-antavaisin, lempein. En muista enää, mitä tunsinkaan, vain että itkin kauan katkeraan ma kukkeutta, kuihtumusta maan, jonk' olet itse olomuoto hempein.
Toisin ajoin kuvittelin mielessäni, että kohta kaiketi tulee takaisin se harmajatakkinen, laiha mies ja itkin taas jos näytti siltä kuin olisi ollut turha toivoni. Olin tarkkaan laskenut minä päivänä hän tulisi, sillä hän oli sanonut, että vuoden päästä hän palaa, säntilleen muka jotta ei päivääkään myöhemmin eikä päivää varemmin, ja minä luotin hänen sanaan.
Minä en koettanutkaan enää lohduttaa enkä iloiseksi saattaa waimoani, sillä olihan itsellänikin kylläksi surua ja olinhan huomannut, ett'ei asia paremmaksi tule. Minä itkin sydämessäni yötä päiwää ja luulenpa siitä wuotaneiden kyynelien olleen werisiä; minun ruumiini ja sieluni woimat alkoiwat kuihtua.
Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka; nyt näin: oli poskien ruususet poissa. Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin: mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä! Mä suutelin häntä ja itkin.
Päivän Sana
Muut Etsivät