Vietnam or Thailand ? Vote for the TOP Country of the Week !
Päivitetty: 1. kesäkuuta 2025
MARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes ylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt autuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas. Mutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen kumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi täällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain sinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian!
Onnellisena vietti Junno veljensä ja Maissin seurassa kesän lämpimät ihanat päivät, vaan syksyn tultua kävi hänen ennustuksensa toteen, sillä syyskuun viimeisenä päivänä hän makasi lakastuneena vuoteella. Maissi hoiti häntä. Aurinko oli laskemaisillansa, ja Junno pyysi Maissia aukaisemaan akkunan. Sitte hän sanoi: »Kuulkaa syntymämaani honkain huminata ja paimentorvien ääntä. Kuulkaa, jo lehdet putoavat. Minä menen pois, ennenkuin tähdet syttyvät taivahalla Isäni!
Mun mielein tenhos tarun taika kuuma, ma vannoin maahan, kansaan kuuluvain, jonk' oli oksapuilla moinen huuma, ahoilla leikki lemmen haltiain; siit' asti ollut mun on mielituuma Turusta tehdä linna valtiain, min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli ja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.
Eikä aikaakaan, niin jo tuli tuuli takaisin myllyltä, joka oli jauhanut niin rajusti, että kivet kipinöitsivät, ja taasen se alkoi suhista honkain latvoissa. Nyt kuulivat lapset aivan selvästi, että puut jälleen rupesivat puhumaan. "Te olette pelastaneet henkemme," sanoivat he, "ja se oli rehellisesti tehty teiltä.
Huomenaamuna oli Aaro hiipinyt ylös ennen auringonnousua ja mennyt uistelemaan. Ja kun yli tunturien paistava aurinko rupesi punottamaan kuusten ja honkain latvoja, kantoi Aaro kahta suurta lohta. Nouskaapas katsomaan, minkälaisen kannen alla ovat lohet, sanoi hän nuotion luo tultuaan.
Tässä niinkuin monessa muussakin suhteessa voidaan häneen Snellmaniin verrattuna sovittaa Heinen tunnetut sanat: »teko olen ma aivojes aatteen». Mutta Snellmanin aatteen yksipuolisen johtopäätöksen täytyi välttämättömyyden voimalla viedä ristiriitaan yhtä yksipuolisen johtopäätöksen kanssa Castrénin ajatustavasta, vaikka niiden kummankin takaa nousee mahtavana sama tietoisuus omasta maaperästään, joka niin dityrambisella riemulla on puhjennut sanoihin: »Omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto ja muu...»
Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni vihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa näytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen selviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne, toinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain honkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista paikkaa.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kummussa loisti kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa alhaalla hohti lumi helisevässä valossa niin pitkälle kuin silmä kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät, vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Kallioin ja korkeain honkain välitse, läpi jylhän, pimeän metsän, jossa tuskin ennen mikään mun elävä olento, kuin susi ja karhu oli kulkenut, tunki nuori talonpoika. Väliin täytyi hänen kiertää jonkun tiheän pensaston ympäri, väliin jonkun järven tai suon; harvoin seurasivat he mitään raivattua polkua.
Paavo oli varustautunut luotipyssyllään, talon kalliimmalla omaisuudella, jonka hänen vanha isänsä itse oli tehnyt ja joka tämän, niinkuin pojankin kädessä, jo oli ollut monen karhun surma. Keveillä askelilla hiipi Paavo kallioin ja honkain välitse ja tuli viimein siihen vuorensolaan, jossa hän niin kavalasti oli sulkenut tien. Tässä laski hän korvansa maata vastaan kuunnellaksensa.
Päivän Sana
Muut Etsivät