United States or Western Sahara ? Vote for the TOP Country of the Week !
Te olette sen kuulleet, eikö niin? 1:NEN TODISTAJA. Kun palvelijas erään' aamuna Pysähtyi hetkeks taakse muurin oven, Mi johtaa siihen vankikomeroon, Joss' on tää Mika kahlehdittuna, Ja, ääntä kuullen, päänsä rakoon painoi, Niin silloin yllytyksen kuuli hän Ja kirouksen selkää karmivan. KANSA. Ja kirouksen selkää karmivan. Sa kuulit myös? 2:NEN TODISTAJA. Niin, herra kuningas.
No, minkäs syyksi keksinet, Jos kysytään: miks suutelet? Jos tutkis joku hävytöin: Miks' suutelette päivin öin? Tylysti kansa päättelee, Mitäspä tuosta lausunee, Ku suutelee vaan yhtenään Eik' itse tiedä syytäkään? En itsekään oo urkkinut, Mit' auttanee nuo suutelut; Mut kuolisin, jos suljettais Mua hetkeks' sulohuuliltais. Katuva.
No, hepo, juokse, lennä Mun armaiseni luo! Ma helmahansa tahdon Murheeni vajottaa Ja hetkeks saada rauhaa Ja hetken rakastaa. Ja sielun sielun kanssa Sulattaa yhtehen Ja lemmen siivill' lentää Kotihin autuuden. Kaikuja Hämeestä 1874. VIIHDYTYST
Ken hetkeks unesta sen ravistaa, hän siitä kunniansa kuulla saa, ja joskin hetki maineeseen sun nostais, sen sadat jalot sielut sulle kostais, kuin hiiret mainettasi jyrsien. Ei suurin nimikään oo ikuinen: kuin tuntilasin hiekka verkalleen sen loisto virtaa unhoon ikuiseen.
Mut silloin vast' olet onneton ja mielesi vasta on musta ja riemusi, rauhasi mennyt on ja löydä et lohdutusta, kun maailman touhussa hetkeks ees saat yksin jäädä sä illoin ja huonohon seurahan joutunees sinä inholla huomaat silloin. Mua syytät Leila siitä, ett'en laula kuin muutkin lempiväiset immestään, vaikk' ennen niistä lauloin yhtenään ja sullai silmät on ja suu ja kaula.
Valvehella äiti on, uupuu murenesta. Tuu, tuu, tuutiluu. Vaan kun avaat silmäsi, silloin hetkeks' talttuvi kaikki mustat murheet. Näin hän lauloi sydämensä surusta, ja katumuksen kyyneleet huojensivat hänen sydäntänsä.
Autu'utta rinta kaikaa, Aatos kotkan siivet saa, Miel' ei katso paikkaa, aikaa, Pois se lentää tähtein taa: Jumalien vertainen Ompi hetkeks ihminen! Mun sydämmeni riepaleissa roikkuu, Sen ympäri, kuin haaskan, korpit koikkuu, Ken siitä palan repii, ken vie toisen, Ja minä itse, min' en mitään voi sen.
Kun oma herrani siis olin, astuin luo luodun tuon, mi puhunut ol' äsken ja johon kiintynyt ol' huomioni. Ma lausuin: »Henki, joka kypsyt karsein ja teet, mit' ilman Luojan luo ei tulla, mun vuoksein hetkeks huoles suuri heitä! Ken olit, virka, ylöspäin miks selät makaatte, ynnä voinko eestäs mitään ma maassa, josta lähdin elävänä?»
Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti, Vaan sitten astui nimismiehen luo: "Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo! Käsiini pane tuttavani nuo! Ja laittakaatte sitten vaikka minne! Palanut tuolla mielen' oli vain Yhdeksi hetkeks' vielä päästä sinne, Miss' äidin syliss' istuskella sain!" Suonio. Eräs nälkätalven kuvia.
Niin, kunnes meri virtaa pois, ja sulaa vuorten jää: Sua lemmin vielä, armahin, kun suljen silmät nää. Hyvästi, ikilemmittyin! Hyvästi hetkeks vaan! Taas luokses tulen lemmittyin, vaikk' äärest' ääreen maan. Käy Catrine-metsä kellervään, syys-hohdon nurmet, kentät saa; ei laula leivo niityillään, jo luonto hiljaa uinahtaa.