United States or Iraq ? Vote for the TOP Country of the Week !
Oli siinä Suomen kansan historia, oli siinä Oksasen ja Suonion runot ja moniahta vuosikerta Uutta Suometartakin. Hiljaista tyytyväisyyttä tiesi tuvassa kaikki. Yksin sairas äitikin, joka ei moneen vuoteen enää ollut kyennyt nousemaan vuoteeltaan hänkin näytti iloiselta ja tyytyväiseltä. Veljen ja sisaren välillä vallitsi mitä hellin rakkaus.
Kun suru suora, vilpitön sydämmen valtoaa, Niin puhtahimmin laulumme se silloin kajahtaa, On laulu siksi puhdasta, kun murhe puhdas on, On kielten helkky hellintä, kun tunne hellä on. Jos luottamista näihin lie, mun laulu hellää ois, Ja kielin hellin, kaihovin se kaipausta sois, Mun laulu sulle ilmoittais, sä kansa onneton, Kuin paljo hukkas kansa se, mi hukkas Suonion.
Kumpikin he ovat nuorison, kenties vielä enemmän kodin ja lasten runoilijoita, kumpikin sangen kuutamoisen romantiikan läpitunkemia: Suonion Kuun tarinat, nuo pienet, viehättävät kuvaelmat, vastaavat tässä suhteessa Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita.
Vähittäin ilmestyneet runot sekä "Kuun tarinat" koottiin sitten kahteen vihkoon, joille annettiin nimi Runoelmia; v. 1882 tuli paljon enennetty painos, Suonion kootut Runoelmat ja Kertoelmat, joka sisältää muutamia novellejakin.
Myöskin Suonio kiinnittää huomiota oikeastaan enemmän kirjallisena personallisuutena yleensä kuin puhtaasti runollisella tuotannollaan. Suonion mukana tulee suomenkieliseen kirjallisuuteen jälleen eräs uusi aines: kristillinen, kansaa kasvattava ja kansaa valistava, vakaumuksellinen ja jonkun verran hentomielinen isänmaallisuus.
Sä vaatimatta laulelit Kuin talven varpunen, Mut puhtahinta soittelit Sä kieltä sydämmen, Siks leivoakin kauniimp' on Tao sulolaulu Suonion. Hän kuuli kuusten kohinan ja kuohut koskien. Hän näki taivaan sinervän ja luonnon vihreyden, Ja näistä luonnonhelmistä hän solmi helmivyön, Sai siihen Suomen suloutta, viehkeyttä kevät-yön.
Kun iltamilla kuuhut tuo hänellen tarinoi, Nää »tarinat» hän kansalleen jo Suomen kielin soi; Hän näytti meille lauluissaan: tää maa on kallehin, Sen vertaa etsit »maitten sä ja merten takaakin». Tai »pääskynen» jos riemujaan liversi lennossaan, Hän riemut meille tulkitsi, sai lapset kuulemaan, Ja »mansikoita» Suonion ja »mustikoitakin» Kilvalla riensi noukkimaan niin nuor' kuin vanhakin.
Muusta kuin isänmaallisista asioista hän ei antautunut puhumaan sanaakaan kenenkään kanssa. Mutta siihen hänelle ei ollut toveria, niin sai olla aivan mykkänä, ainoastaan itsekseen hyräili Suonion isänmaan virttä, hyräili useita kertoja ja koko sielu oli auki sille virrelle.
Parhaiten pääsevät Suonion runoilija-ominaisuudet arvoonsa silloin, kun hän pysyy kodin ja kotilieden pienessä, lämpimässä pyhäkössä. Häneltä puuttuu Topeliuksen harvinainen, väririkas mielikuvitus voidakseen tämän tavalla koristaa outoja, myrskyisiä maailmoita tuolla ulkona millään houkuttelevilla kuvasarjoilla taikka jännittävillä seikkailuilla.
Oksasen karu, miehekäs, ytimekäs personallisuus johdattaa niin usein ajatuksen edelliseen. Suonion lempeän, sovinnollisen, herkkä-haaveisen inhimillisyyden leimaama kirjailijakuva muistuttaa taas niin monessa suhteessa suuresti jälkimmäistä.