United States or Norfolk Island ? Vote for the TOP Country of the Week !
Laulu loppui ja kopin ovelle ilmestyi valkokiharainen roteva nuorimies, semmoinen punakka, vahvanenäinen ja leveäotsainen poika, vaikka hänen harmaat silmänsä tällä kertaa kuvailivat jotakin säikäystä. Sere kiiruhti sulhoansa vastaan ja ynnä tulla tuoksuttivat he havumajaan. Sere. Isä, äiti ja joka itikka, kiiruusti tanssikouluun! Simo-kultani jo tuli, pujahti esiin kuin metsän synnyttämä vekara.
Isältäni ei se mitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin. Hän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan kuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika, vaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt? Isäni oli sisar Elsallekin kertonut että Leena se suree sulhoansa.
Raitis meren-tuuli oli poskille jälleen virittänyt punan ja silmissä paloi innon hohde; mutta tämä valo ei ollut enää kirkas kuin päivän paiste, vaan synkkä kuin talviset revon-tulet. Samate synkkä hänen mielensäkin oli ja synkät ne sanatkin olivat, joilla hän sulhoansa puhutteli. "Meitä painaa taivaan viha, Vitjakka. Perikatomme on lähellä, sen minä tunnen enkä säikähdä.
Armo ei syönyt koko päivänä muuta kuin vetelää kauralientä. Kun päivä oli loppuunsa kulunut ja kukin mennyt makuuhuoneeseensa, kaipasi Julia kovin jotakin huvitusta; hän lähetti tuomaan itsellensä saksan-pähkinöitä, tuli sitten minun kammariini ja rupesi niitä rikki napsuttelemaan sekä kiittämään sulhoansa.
Itkussa suin riensi hän hillitsemään raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle, raiwostuneelle miehelle. Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta.
Ja vieläpä tiedän senkin, että kauppaneuvoksen tytär, joka tuon omituisen perämiehen kanssa kihloissa oli, ei nyt enää milloinkaan elävin silmin sulhoansa katsele; sillä miten lienee ollutkaan, lieneekö tuo onneton sanoma häneen niin koskenut vai muutenko lienee hänen aikansa tullut, mutta kuoli hän kuitenkin ennen kuin minä kaupungista lähdin.
Iltapuolella tuli Algernon; hän oli varsin tyven-mielinen, mutta vakaa, eikä mennyt kuten tavallisesti istumaan morsiamensa viereen. Emilia ei ollut iloinen; ensimmäistä sovinnon askelta hän ei uskaltanut ottaa, se näytti häntä peljättävän, mutta hän koetti kuitenkin monenmoisella tavalla osoittaa, että hän halasi lepyttää sulhoansa.
Ylinnä Kallen nimi soi: "Hänestä urho tulla voi, Kun Luoja elää antaa." Kas silloin hapsin hajonnein Keskelle nuorten kumppalein Riens' innoissansa Mari. Siell' luona korven kuninkaan Nyt kansa kiehui riemuissaan, Syleili nuori pari. Vaan päivä väistyi pilvehen, Syys saapui taasen sumuinen Vait synkistyi nyt kansa; Ja Mari hämmästyksissään Syvästi heltyi itkemään Hän itki sulhoansa. "El' itke!"
Sesilia uskalsi vielä tuskin katsoakaan sulhoansa, mutta tuntui siltä, kuin hän ylpeästi olisi tahtonut sanoa tutuille puille, järville ja koko seudulle: "katsokaa, katsokaa, semmoinen hän on, niin herttainen ja niin jalo!" Ja taasen hän vapisi, hän ei tietänyt miksi, mutta hänen nöyryytensä kuiskasi hänelle, että tuo oli sentähden kuin hän oli niin vähäarvoinen hänen rinnallansa.
Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita, monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä wai sulhoansa waiko ihmisiä? Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä muiden tähden.