United States or French Southern Territories ? Vote for the TOP Country of the Week !
Sakriksesta tuntui kuin olisi aurinko noussut ... ja kuitenkin se juuri alkoi laskea. Hän seisoi siinä ja huokaili... Tuli hämärä, Sakris katseli ikkunaan suuriksi auennein silmin, joiden autuaallinen hohde muuttui silloin tällöin kiivaaksi kiiltelyksi ... ja suu oli onnellisessa hymyssä. Välistä hänen rintansa huohotti.
Konsa päivän purppurliekit väikkyy, Tenhoten meit', usvat kultaa läikkyy, Kukka tenhoo piillen umpussaan; Vaan kun päivän armas leimu vaipuu, Multaa kultaamasta hohde haipuu, Silloin tähditelty taivas loistaa Katoomattomalla kaunollaan. Niin, kons' elon ilta hämärtääpi, Sielun taakse maiset murheet jääpi, Ja sen taivas kirkas aukenee; Käykö raskaaks' jättää elon päivää?
Oli ilta, juuri auringon laskun aika, ja ulkona kasvavan koivumetsän löyhyväin haarain ja oksain häiritsemänä kuvautui punerva hohde tuvan valkeaan uuniin; koko päivän oli Anna ollut melkein tunnottomana ja äänettömänä, nyt lepäsi hän tuossa ja näkyi uinuvan epätasaisesti hengittäen.
Jo silloin kun leivon laulu alkaa kuulua taivaalta, aukaisee sinivuokko kukkansa. Keväisen päivän paisteesta ja taivaan sinestä kaiketikin sen kukka saapi tuon ihmeen ihanan sinivärinsä, joka on kuin ensimmäinen toivon ja elämän hohde talven kylmyyden ja kolkkouden jälkeen. Valko- ja sinivuokoista sommittelivat lapset nyt herttaisen kauniita kukkavihkoja.
Niin, sillä sinä uneksit vain hänestä ja puhuit hänestä ääneen itseksesi. Kaikki taivaat hymyilivät sille. Tunsin punastuvani, vaikka olin tehnytkin tuon vain kukka-elämässäni. Ja hän? kysyin hiljaa. Eikö hän suuttunut siitä minulle. Ei. Hän suuteli vain silmät kiinni sinulta ja hymyili niin herttaisesti, että ruusunpunainen hohde levisi laaksoihin ja kukkuloille. Hengitin vapaammin.
Mikä ääretön kosto, mikä häväistyksen tahto kaiken sukumme ikivanhalle kunnialle! Rachel, älä millonkaan enään katsahda järjen muistavalla silmällä tähän mailmaan, vaan kuole, kuole; ja sammukoon myös tämän raunion, tämän kurjan aherruksen viimeinen hohde tässä. PISANO. Vaimo, onko kieles jäätynyt? MARCIA. Tuli ei taida jäätyä, ja polttavasta tulesta on Flaminian kieli.
Kaikki näytti kerrassaan turmeltuneelta: valo, joka himmeni kukkulan takana, valkeain liljain hohde hämärässä ja uneliaisten lintuin piipatus pesissänsä. Olin murheellinen ja levoton; vaan minulla oli Stefanille sanottavaa, eikä siihen kenties enää olisi tilaisuutta. "Stefan", sanoin vihdoin ja sivelin hänen kiharoitansa, "älä siitä huoli ett'en ole sivistynyt nainen, vaan kuuntele nyt minua.
Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. Siinä unhottivat he kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: Pitää jo menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä... Mitä sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!
Pikainen suomalainen veri kiehui hänessä häntä itseään vastaan. Vähitellen hän sai mielensä tyyntymään. Piippu sytytettiin. Vahatikun hohde valaisi tuhottua teosta. Se oli tuhottu ei oikusta vaan siksi, ettei se tyydyttänyt häntä. Pieni tyttö, puettu niin tai näin, tuijottamassa tyhjään. Se oli samantapainen kuin sadat "italialaiset" kuvat.
Tahdotko sinä viedä minulta ainoan lohdutuksen: että se on tapahtuva, tapahtuva pian ja onnellisemmin, kuin nyt uskallamme ajatellakaan?" Hän oli ottanut hänen molemmat kätensä ja katsoi häntä silmiin. Niissä oli rajun tuskan hohde, ja hänen muotonsakin näytti illan viimeisessä, harmaassa hämärässä niin kalvealta ja surun sortamalta. Roosa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä.